Kurkistus taustoihini

Hei!

Onpas jännää! Sain aloittaa ihka oikean ensimmäisen blogini! Haluan blogini tuovan vertaistukea ja lohdutusta, ehkäpä jopa hymyä ja pientä naurun poikasta lukijoille!! Julkaisen tekstejä vähintään viikoittain, aina kun kirjoitussuoneni sykkii. Olkaahan siis kuulolla nimittäin täältä tulee. 🙂

Elämäni tassuterapeutit<3
Elämäni tassuterapeutit<3

Haluan ensimmäiseksi hieman avata teille elämääni, joten kurkistetaan hieman taustoihini. Olen asunut 22 vuotta Helsingissä, milloin missäkin yksiössä ja kokenut pääkaupunkiseudun niin hyvät kuin huonot puolet. Elämä siellä oli vauhdikasta ja tapahtumarikasta enkä pysty sanoin kuvailemaan kuinka rakkaita ihmisiä sain ympärilleni. Pitkän harkinnan jälkeen päätin kokeilla uutta suuntaa elämässäni ja muutin vuosi sitten Siilinjärvelle Pohjois-Savoon ukin & mummon vanhaan omakotitaloon YKSIN. Voitteko kuvitella. Stadin mimmi aloitti aamunsa kolaamalla lunta ja hakemalla puita leivinuuniin, tervehtimällä jokaista vastaan tulijaa kovaäänisesti ”hyvvee päivöö” ja anna olla jos joskus itselle tapahtui jotain uutta niin koko kylä jo tiesi siitä. Mahtavaa. Minun mukana muutti ensimmäinen oma koirani ”Totu” 11v laumanvartijamix, joka oli yksi suuri syy miksi päätinkin lähteä vähän tilavampaan asumismuotoon. Totu tuli minulle virosta elettyään hyvin rankan ja epäoikeudenmukaisen elämän. Ehdottomasti elämäni koira! <3 Hän saa nyt viettää eläkepäivänsä vartioimalla ettei kyläläiset pääse liian lähelle yksityiselämääni 😀

Totu<3
Totu<3

Noin kolme kuukautta muuton jälkeen poikaystäväni teki rohkean vedon ja muutti luokseni. Hän itse asui Mäntsälän kylällä ja etäsuhde repi molemmat hajalle. Fiksu mies. Johan maalaiselämä helpottui ja pihalle alkoi tulla jos jonkinmoista grillikatosta ja koira-aitausta. Nautimme lande elämästä käymällä metsässä keräämässä marjoja ja sieniä, peilityynellä järvellä kalastamassa, pitkillä lenkeillä Totun kanssa sun muuta mukavaa! Joskus saatoin vain katsoa mies kainalossa ikkunasta aurinkoa ja puita sekä nauttia. Mitä ihmettä? Ehkä se on totta että ihminen on kytköksissä luontoon ja saa siitä valtavasti mielihyvää. Sen oikeasti unohtaa betoniviidakossa jossa kaikilla on hirveä kiire jonnekin. Sain mahdollisuuden hengittää ja nauttia juuri tästä hetkestä. Pienistä onnen hetkistä.

Elämäni mies
Elämäni mies

Olen aina tuntenut yhteenkuuluvuutta koirien kanssa ja niinpä niitä on nyt kokonainen lauma. 😉 Toisena koirana tuli pieni sekarotuinen ”Luna” 3v. Pieni ja pippurinen pakkaus täynnä rakkautta. Kolmantena tuli Belgianpaimenkoira, Groenendael uros ”Urkki” 1v. Erittäin persoonallinen koira joka omaa erikoisen hymyn synnytyksessä tapahtuneen tapaturman vuoksi. Urkin kanssa käymme tavoitteellisesti treenaamassa mm. tottista ja jälkeä. Kuulemma yltäisi ihan kisakoiraksi asti! Viimeisin tulokas on labradorinnoutaja pentu ”Hali” joka on meillä vain yksi vuotiaaksi asti. Hali nimittäin lähtee opaskoiraksi! Tätä tärkeää tulevaisuuden tehtävää varten tarjoamme Halille mahdollisimman monipuolisen pentuajan. Täytyy vielä oikeasti sanoa että joka kerta kun päätän tarjota koiralle kodin otan sen hyvin vakavasti ja koiran tarpeet menee aina omieni edelle. Olen tehnyt ja tulen tekemään lukemattomia uhrauksia koirieni eteen. Kun koiran ota, huolehdin sen loppuun asti. Eihän kukaan vaan jo luullut jotain muuta? 😀

Urkki
Urkki

Ja viimeiseksi mutta ei todellakaan vähäisemmäksi kurkistus siihen itse asiaan. Olen sairastanut masennusta noin viitisen vuotta, kokeillut erilaisia lääkityksiä ja jakanut synkimpiä asioitani psykologien kanssa. Sain kokeilla myös kuvataideterapiaa ja olen tutustunut myös hyvin läheisesti maassamme vallitsevaan lastensuojeluun. Muuttoni jälkeen olen saanut uusien lääkäreiden myötä lääkityksen kuntoon ja vihdoin jonkun jolle oikeasti puhua. Joka kuuntelee. Joka oikeasti auttaa. Masennustakin kovempi kolaus minulle on ollut valtavat ahdistus- ja pelkotilat. Jotka saavat sydämeni sykkimään, henkeni salpautumaan, käteni ja kroppani tärisemään, maailmani romahtamaan. Sitä voisi kutsua helvetiksi. Ne kohtaukset saattavat kestää jopa viisi tuntia. Sitä voisi kuvailla labyrintiksi jossa joka nurkan takana on sinun pahin pelkosi ja uloskäyntiä ei ole. Ja käytävät senkun pienenevät. Näin voisin kuvailla sitä tunnetta joka tulee joskus kerran viikossa joskus kaksi kertaa päivässä. Kirjotin pienen kertomuksen jo sairaankaunis Facebook sivuille jonka pääset lukemaan tästä. Arkielämään se vaikuttaa viemällä toimintakyvyn. Kuin olisi juossut maratonin ja selvinnyt juuri ja juuri hengissä. Syytän jotenkin kohtauksien jälkeen aina itseäni. Miksen ajatellut positiivisesti? Miksi annan mieleni viedä minut tilaan minne en todellakaan haluaisi? Milloin parannun? Kestääkö tämä lopun elämäni? Olen keksinyt vain yhden ”pakoreitin”. Nimittäin pienet onnen hetket. Tervetuloa lukemaan blogiani ja voimia kaikille sairaankauniille lukijoille!!

16 kommenttia

  1. minna röpelinen sanoo:

    Hyvää tekstiä Oona <3
    On hienoa miten uskallat avoimesti kirjoittaa mielenterveys asiasta. Se on kumma että edelleen se niin sanotusti vaiettu asia vaikka samanlainen sairaus se on kuin muukin sairaus. Eikä sitä pidä piilotella

    • Oona sanoo:

      Ihan samaa mieltä olen. Piilottelu vain lisää tuskaa ja ”yksin asian kanssa elämistä.” Toivon juurikin että blogini kautta samankaltaiset ihmiset saavat vertaistukea ja muutekin eri ihmiset saavat lukea millaista on elää sairauden kanssa. Kiitos 🙂

  2. Tuire sanoo:

    Ihana kirjoitus Oona!!! Herkän ja kauniin kuoren alla on herkkä ja kaunis nuori nainen. Ja rohkea veto muutto maalle. Jopa kadehdittavan upea ratkaisu. Hienoa!

  3. Miska sanoo:

    Hieno teksti!!
    Kunpa pääsisi itsekkin maaseudun rauhaan asumaan. Se on kyllä suunnitteilla emännän kanssa
    Itsekin taistellut masennuksen kanssa.
    Tsemppiä sinne!

  4. Heidi sanoo:

    Voi vitsi,mikä kirjoitus! Taisin löytää itselleni vertaistukea tässä muodossa, itselläni on tällä hetkellä keskivaikea masennus ja tuntuu että tallaan vain paikallani. Olen itsekin löytänyt suuren avun rakkaasta koiraherrastani ja hänen ansiosta olen vielä täällä. Hienoa,että uskalsit muuttaa maalle, minullakin on pieni unelma muuttaa johonkin pieneen vanhaan omakotitaloon jota voisin korjailla ja tuunata. Mutta pääasiassa haluaisin pelastaa kaikki koiratarhojen koirat ja siksi tarvisin tilaa! 😀 Aion kyllä seurata tätä blogia mielenkiinnolla 🙂

    • Oona sanoo:

      Samanlaiset unelmat meillä siis! Sinunlaisia ihmisiä tarvitaan lisää! Kaikkea hyvää unelmien saavuttamiseen! <3 🙂

  5. Johanna sanoo:

    Hei, aivan pakko kommentoida, että meillä on myös 11-vuotias Virosta adoptoitu laumismix, joka on hurjasti Totun näköinen! Ja tämä koiraherra oli myös meillä syynä maalle muuttoon 🙂

    • Oona sanoo:

      Onko? Pystytkö kenties laittamaan mulle vaikka Facebookissa kuvaa? Mut löytää nimellä Oona Edelberg! Ihanaa <3 🙂

  6. Salma Love sanoo:

    Kiitos Oona blogisi jakamisesta ja itse aiheen tuomisesta julkiseksi. Liian usein masennusta vielä salataan. Sitä ei pidetä sairautena siinä missä fyysisiä sairauksia.
    Minäkin podin vaikeaa masennusta vuosien ajan. Se lamaannutti minut, työpäivän jälkeen olin aivan tyhjä, iloa en kokenut vuosiin… poikkeuksena ehkä muutamat kesäpäivät Tuusniemellä ystävien seurassa 🙂
    Kun vihdoin älysin mennä terapiaan, se muutti kaiken. Kolme ja puoli vuotta terapiaa ja nyt elämä taas maistuu.
    Pitäkää huolta toisistanne!

  7. tuija sanoo:

    Voi OONA. melkein itku silmässä luin kirjoituksesi, olet rohkea ja jos joskus haluat olen kuulevat korvat .

  8. Lilja sanoo:

    Kiitos tekstistäsi, on helpottavaa tietää etten yksin taistele masennusta ja pahaa oloa vastaan. Minunkin suurin iloni reilun vuoden ikäinen koiraherra, joka pakottaa minut liikkeelle myös niinä päivinä kun haluaisin vaan jäädä peiton alle makaamaan ja unohtaa koko ulkopuolisen maailman. Tunnun koko ajan vetäytyvän kauemmas ihmisistä, olen mieluiten yksin kotona ja uppoudun johonkin kirjaan tai leffaan, unohdan edes hetkeksi että minun on paha olla. En puhu tästä olosta kenenkään kanssa, ulospäin olen iloinen ja ulospäinsuuntautuva. Koen että on helpompaa kun kukaan ei tiedä mitä elämäni oikeasti on. Tulen innolla lukemaan blogiasi. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi (niin ihmis- kuin koirajäsenillekin)

    • Oona sanoo:

      Voi kuulostat ihan samanlaiselta kuin minä! Yhdessä kohti parempaa päivää! Kiitos ihana 🙂

Kommentointi on suljettu.