Miksi onnellisena ahdistaa?

Minkä takia rakkaus saa ihmisen epäilemään ja ahdistumaan? Eihän sen missään nimessä niin pitäis olla. Miks mulle tulee tunne että mä en osaa olla onnellinen tai tyytyväinen siihen mitä mulla on. Tai siis niinä hetkinä kun saan käpertyä kainaloon ja tuntee toisen läheisyyden, kaikki mun epäilykset ja ahdistukset katoaa. Mutta kaikki nämä yksinäiset päivät, tuntuu että mä pakahdun. Tänään on ollu yks pahimmista päivistä. Mä oon käyny päässäni läpi asioita jotka saa mut ahdistuneeks ja yritän selvittää miks tunnen niin, mutta kaikki on yhtä sekasotkua.

Tää välimatka on ehkä pahinta. Se saa mut päivittäin tihrustamaan silmät päästäni ja miettimään että kuinka kauan kestän tätä. Varsinkin kun eletään vielä ns. alkuhuumaa. Mä en todellakaan halua luovuttaa vaan saada tän toimimaan, mutta kaikki nää pienet ahdistuspeikot tunkee nenänsä joka ajatuksen sekaan.

Kuinka voi samaan aikaan tuntee ittensä riittämättömäks ja halutuks? No tän toisen puolen mä ymmärrän, mä oon jollain tavalla aina tuntenu etten oo tarpeeks hyvä. Mutta mä en ymmärrä näitten samanaikaisuutta. Oon aina kuvitellu että toinen näistä syrjäyttää toisen, mutta niin ei näköjään käyny. Mä en jollain tavalla voi uskoo, että joku voi oikeesti tykätä musta tai haluta olla mun kanssa. Mulle on aina ollu vaikee tajuta sitä. Huono itsetunto saanu senkin aikaan. Nyt kun joku taitaa oikeesti tykätä musta, niin se pelottaa mua helvetisti.

Mä oon hyvä rakentelee pilvilinnoja, jotka romahtaa yleensä hyvin nopeesti, joten jarruttelen ja epäilen ja ahdistun, jos kaikki ei tapahdu just sillon kun mä kuvittelen. Mä en osaa olla rennosti ja ottaa hetki kerrallaan.

Ja ei, en todellakaan osaa vieläkään sanoo mitä mun päässä tarkalleen liikkuu, koska tääkin vaan kaikki valu ulos ilman mitään järkee, joten kiitos ja anteeks, tämä kirjotus on yhtä sekava kun mun pään sisältö tällä hetkellä.