Heippa pitkästä aikaa. Kirjottaminen on jääny nyt hetkeks kokonaan, kun en oo kyenny istumaan alas ja ajattelemaan asioita nii pitkälle että saisin kirjotettua ne ylös. Nyt vaan tuli semmonen tunne, että pieni väliintulo mun päänsisäsiseen ristiriitaan olis ihan paikallaan.

Mä oon tässä vähän kokeillu ajatella tulevaisuutta pitempään kun huomiseen tai ens viikkoon. Siitähän vasta ahdistuksen sain aikaseks. Mä oon haaveillu toisesta ammatista. Joten tein päätöksen että ens kevään yhteishaussa haen opiskelemaan parturiks. En nyt vielä täysin oo pyörtäny tätä päätöstä, mutta sen varmuus vähenee koko ajan. Ensimmäinen pelko isti vasten kasvoja kun tajusin että se tarkottaa muuttoa toiselle paikkakunnalle, jolloin mun pitää lopettaa työt. Mulla on kuitenkin vakituinen työpaikka, joka ei oo itsestäänselvyys tänä päivänä. Opiskellessa ei juuri tienaa, joten siinä vaiheessa kalliimpaan kaupunkiin muuttaminen ei oo ensimmäinen asia mun mielessä. Mä pystyn kyllä käymään koulua täältäkin käsin, teinhän mä sitä jo edellisen koulun aikaan pari vuotta. Toinen ajatus oli se, että mä täytän kohta 25 ja valmistuttuani olisin joko 27 tai 28. Sen jälkeen pitäis löytää vielä töitä ja olla ainakin pari vuotta työelämässä. Josta päästään siihen, että joskus aikoja sitten annoin itelleni lupauksen, että saan lapset ennen kun täytän 30. Jos lähden toteuttamaan kaikkea tätä mitä oon suunnitellu, niin ei ihan täyty tuo lupaus. Enkä mä nyt välttämättä sano että se on tässä se ensimmäinen syy, miksen vois lähtee opiskelemaan vaan lähinnä tuo työpaikka. Mun tilanne on tällähetkellä aika vakaa, enkä mä tiiä haluanko mä rikkoo kaikkee tätä normaaliutta. Tää on niin turvallista, enkä uskalla välttämättä kokeilemaan onko se yhtä normaalia jotenkin muuten.

Ja se syy miks nää asiat on alkanu pyörimään mun päässä ja jonka mielipidettä haluan myös kuunnella kun teen päätöksiä on semmonen poika, joka on ihme kyllä jaksanu kaikkia mun kiukkuiluja ja mielialan vaihteluita. Sellanen ihminen, jonka kanssa mä tunnen olevani aina turvassa. Se saa mut tuntemaan itteni rakastetuks vaikka olisin naistenvaivoissani kauhee hormoonihirviö. Ihminen, jonka seurassa voin olla aivan täysin oma itteni ja se pitää musta silti. Ihminen, jonka seurassa minäkin katson ällösöpöjen vaaleanpunaisten lasien läpi. Voisin huutaa tuollakin keskellä kylää, että se on mun!

Jotain muutakin hyvää tässä on ollu, mä oon löytäny itelleni ystävän joka pystyy oikeesti sanomaan mulle, että se tietää miltä musta tuntuu. Se tyttö saa mut nauramaan kippurassa lattialla, mutta myös puhumaan vakavia asioita, mistä en muille uskalla tai halua kertoo.

Vaikka paljon miettimisen aihetta tuohon tulevaisuuteen mahtuukin niin tällä hetkellä mulla on kaikki hyvin. En ois tämän päivä puolella uskonu sanovani tuotakaan lausetta tai edes uskaltanut ajatella niin, mutta kaiken epäselvyyden kun nään itse tässä edessäni, tuntuu asiat paljon helpommilta käsitellä.