Tiedättekö sen tyhjyyden tunteen, vaikka sulla on ympärillä ihmisiä jotka välittää ja silti tunnet olevas yksin? Mulla on se tunne nyt. Se on lamauttavaa. Mä tiedän kyllä että mun ystävät ja perhe välittää, mutta mielessäni käyn läpi kaikkea sitä miks oon niin paljon yksin. Mä en haluais että tää on näin, mutta en aina osaa mennä puolitiehen vastaan. Mä en ole se ihminen, joka soittaa että ”hei, nähdäänkö?”. Mä oon se ihminen joka varovasti laittaa viestiä ja kysyy että olisko mahdollisesti aikaa nähdä. Mä myönnän myös olevani se ihminen joka saattaa viikkoja vaan odottaa toisen soittoo, koska en itse sitä pysty tekemään. Mä taidan olla siinä suhteessa aika arka, myös ystävien ja perheen kesken. Mun takaraivossa jyskyttää ajatus, että jos mä soitan niin saatan keskeyttää jotain tärkeetä tai häiritsen jollain muulla tavalla. Siellä takaraivossa on myös tieto siitä, että ystäville voi soittaa, ne kyllä kertoo jos on sellanen tilanne ettei pysty puhumaan ja soittaa myöhemmin takasin. Mutta kun nää kaks ajatusta kamppailee keskenään, niin yleensä voiton vie se ajatus, etten uskalla soittaa.

Luulisin että se johtuu epävarmuudesta. Mun täytyy todistella itelleni monia asioita monta kertaa päivässä, enkä siltikään meinaa uskoo itseäni. Mä pystyn kaivamaan jostain pieniä itsetunnon rippeitä töihin mennessäni, mutta kotiin päästyäni ne kaikki hajoo taas ja lentää jonnekkin ulottumattomiin. Välillä epävarmuus ottaa rumempiakin muotoja, kuten itseinho. Niinä päivinä peilistä kattoo joku muu kun minä. Jokaikinen pienikin kritiikki tai väärä sana saa mut kyynelehtimään, koska se kaikki on mulle sillä hetkellä totta. Jos joku sanookin jotain nättiä tai kannustavaa, löydän siitäkin jonkun väärän äänensävyn. Ne on niitä päiviä, kun mulla on liikaa meikkiä ja hiuksia jaksan laittaa vaikka kaks tuntia olematta kuitenkaan tyytyväinen. Vaikka ulkokuori näyttääkin laitetulta, niin niinä päivinä olo on ruma sisältä. Sillon jokainen ajatus vaan lisää itseinhoo. Sillon oon täysin varma, että viereisessä pöydässä nauretaan mulle tai kuinka ohikävelevän ihmisen tuijotus johtu siitä, että mussa on jotain vikaa.

Itseinhon ja epävarmuuden ajatusmaailma on se mikä saa mut kokemaan itteni myös yksinäiseks, koska en yksinkertaisesti usko sillon, että mun kannattaa tehä mitään.