Mulla on menny nyt viikon verran vähän vähemmän hyvin. En oo osannu kellekkään kertoa tästä, koska en oikein itsekkään vielä ymmärrä näitä ahdistuksia ja suruja. Mikä niitä oikein aiheuttaa ja antaako ne mulle pian rauhan. Mä ajattelin kokeilla kirjoittaa niistä tänne, jos se samalla vähän selventäis mulle itsellenikin omia tuntemuksiani.

Mulle on ruennu tulemaan jatkuvasti sellasia tuntemuksia, että mä en osaa enää olla onnellinen. En osaa iloita asioista. Mä edelleen nauran kyllä, mutta se onnen tunne ei jää. Heti palaa taas tunne siitä että oon onneton ja se ahdistaa suunnattomasti. Se saa mut ajattelemaan ja pelkäämään uutta romahdusta. Mä oon myös monesti mielessäni käyny läpi nää romahduksen oireet ja yritän pitää itteni koossa mahdollisimman pitkään. Se saa aikaan vaan lisää ahdistusta, koska tuntuu että yritän liikaa ja yritän väkisin pitää itteni poissa väistämättömästä. Tää tuntuu loputtomalta kierteeltä.

Entä jos mä romahdankin, mitä sitten tapahtuu? Loppuuko kaikki mun elämässä ja joudun jäämään kotiin sänkyyn taas kuukausiks makaamaan? Käyn kaiken uudelleen alusta. En todellakaan halua sitä. Mutta olisko se samalla kuitenkin helpotus, pääsisin tästä jatkuvasta pelosta. Osaisinko ehkä suhtautua tällä kertaa paremmin, koska oon sen jo kerran kokenu. Uskaltaisinko itse hakea apua ja mennä ajoissa hoitoon.

Nää kaikki miljoona kysymystä pyörii mun mielessä jatkuvana nauhana yötä päivää ja se vaikuttaa jo mun uniinkin. Eikä niihin taida osata vastata kukaan muu kun minä, mutta heikkous itsessään on vaan niin vaikeeta myöntää. En mä halua olla se joka luovutti. Mä en halua taas olla se joka ei pysty mihinkään, makaa vaan kotona kaikki päivät. Mä en halua olla se joka ei tässä iässä pärjää omillaan vaan joutuu taas jatkuvasti turvautumaan muitten apuun.

Pelkästään nää ajatukset ja niitten pyörittely tekee mut hulluks. Mä taidan vaan lukee tän vielä muutamia kertoja läpi, ehkä mulle aukee joku uus kulma. Nyt on kyllä vähän parempi mieli tän avautumisen jälkeen.