Huiii, kuinka jännää tää onkaan. Ihka ensimmäinen blogi ja kirjotus. Mä päässäni varmaan viikon verran kävin läpi asioita mitä tänne haluan kirjottaa ja nyt kun se hetki tuli, päässä lyö tyhjää. Mutta myös siellä velloo jännitys siitä että osaanko mä kirjottaa tänne niitä asioita mistä haluan kirjottaa.

Jospa tämä ensimmäinen olisi pehmeä lasku tähän asiaan ja alotan ihan perusasioista. Eli 24 vuotta oon katellu tätä maailmaa näillä samoilla silmillä. Välillä mun silmissä käväs pieni sumeus nimeltä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se sumeus on tuonu mulle paljon paljon suruja, mutta myös monia suuria asioita, joitten tajuamiseen olisi luultavasti kulunu hurjan paljon pidempi aika ilman tätä sairautta. Oon myös löytäny itsestäni ihan uusia voimavaroja ja keinoja selviytyä.

Nykyään mun sairaus ei ilmene musta enää niin usein kun ennen, mutta otsikko viittaa siihen suurimpaan vaikeuteen mikä mulla tämän kanssa on. Voisi luulla että kyse on laiskuudesta, mutta ei. Mä saan paljon aikaseks heti kun vaan pystyn alottamaan. Mutta vaikka kuinka suunnittelisin asiat alusta loppuun ja kirjottasin ylös kaiken mitä pitää tehä, niin se alottaminen tuottaa mulle ylitsepääsemätöntä vaikeutta. Ensin luulin että oon vaan suunnattoman laiska, mutta asiat jotka on mun mielestä kivoja ja joita tykkään tehdä saa mut toisinaan vaan jäämään sänkyyn ettei mun tarviis alottaa mitään. Uudet asiat on toinen juttu. Ennen rakastin kokeilla uusia asioita ja pieni jännitys oli kivaa, mutta nykyään ahdistun siitä että joudun alottamaan jotain uutta, koska siinäkin on se alotus.

Mun sairaus on saanu mut kokemaan kovia kolhuja, mutta niistä lisää myöhemmin. Kaikesta olen selvinny melkosen hyvin ja en vois itsestäni ylpeämpi olla ja siitä kuinka pitkälle olen taistellu.

Mä kirjottelen lisää taas , kun nyt kerta sain tän alotettua.