kaiken alku ja sen seuraukset

 

10922717_325160904355163_4393024625260028707_nHallitun kaaoksen keskeltä kerkesin vähäks aikaa istahtaa koneen ääreenkin. Kyllä muuttaminen on aina yhtä mukavaa,  toivottavasti tätä ei taas hetkeen tarvii tehä uusiks.

 

Ajattelin vähän avata mun sairauden kulkua ja sen kanssa elämistä.

Mä en enää nykypäivänä ihmettele ollenkaan että oon sairastunu, kun vilkasee menneisyydessä tapahtuneita asioita. Mun perhe on aina ollu joko enemmän tai vähemmän hajalla. Äiti on juonu niin kauan kun mä muistan ja iskästä muistan sen verran että viikonloppuja kun välillä sen luona vietettiin niin suurimman osan siitä ajasta sekin oli kännissä. Me käytiin välillä sellasessa tukiperheessä olemassa viikonloppu ja jälkeenpäin mietittynä se oli mun ainoo normaaliin perheeseen liittyvä kuva. Mutta voi kuinka mä inhosin sitä paikkaa, sen takia koska siellä oli niin erilaista kun kotona. Kotona oli tottunu tiettyyn elämäntyyliin.

Me muutettiin toiselle paikkakunnalle, eikä kotiolot muuttunu millään tavalla sillonkaan. Mutta pieni helpotuksen poikanen löyty kuitenkin. Kukaan ei tienny millasta elämää meillä oli ennen muuttoo enkä mä siitä kellekkään puhunukkaan. Myös pappa asui samalla paikkakunnalla ja siitä tuli mun turvapaikka kun kotona tuli ongelmia. Vietin myös paljon aikaa vahtien mun pikkuveljeä kotona, tein sitä todella usein. Opettelin jo nuorena miten pidetään huolta toisesta ihmisestä, vaikka olin itsekkin vielä ihan lapsi.

Muutama vuosi meni ja sitten tuli se käänne, joka muutti kaiken. Mun pikkuveli otettiin kiireellisenä huostaan, äiti katkasuun. Mun sisko asu sillä hetkellä poikaystävänsä kanssa. Mulle ei ihan heti siinä tilanteessa tullu mieleen oma tilanne mitenkään. Mielessä pyöri vaan pikkuveli, jonka kanssa vietin melkein kaikki päivät kahestaan kotona. Vasta ekaluokkalainen pieni ja mä en tiedä missä se on ja miten se voi. Äitille olin vihanen, mutta vaan yhen päivän. En mä pärjänny ilman sitä, enkä osannu vihata sitä. Muutama päivä meni ihan sumussa selvitellessä missä pikkuveli on ja mitä sille kuuluu. Sitten se iski: entäs minä? eihän mulle jääny mitään. No olihan toki sosiaalitoimistolla ratkasu: Henna huostaan. Murrosikäselle se oli pahin kirosana ikinä. Annoin kyllä sosiaalitoimistonkin kuulla sen. En aikonu lähtee mihinkään, äiti tarvii mua. Onneks mun pappa on maailman hyväsydämisin ihminen ja kävi mun kanssa palaverissa ja sovittiin että pappa ottaa mut luokseen asumaan, että pystyn jatkamaan koulua, eikä mun tarvii vaihtaa paikkakuntaa. Sillon mulle tehtiin ensimmäisen kerran masennus-testi ja tuloksena olikin masennus. Siihen jäi pitkäks aikaa mun psykologikäynnit.

Muutama vuosi taas vierähti vähän siellä sun täällä, yksin asumisen makuun päästyäni vaihdoin paikkakuntaa ja asuinpaikkaa monesti. Mutta loppujenlopuks palasin kuitenkin takas sinne mistä kaikki alko. Vuosi tais olla 2011 ja elettiin joulukuuta. Mulla oli takana taas uneton yö ja soitin aamulla lääkäriin että tarviin sairaslomaa, koska en ole nukkunu enkä pysty menemään töihin. Kävin vastaanotolta hakemassa sairaslomalapun ja lähin viemään sitä töihin. Mä olin valvomisesta niin sekasin, etten tarkalleen muista mitä kävi, mutta mulle ehdotettiin että lähtisinkö sairaalaan lepäämään ja ruetaan selvittelemään mikä aiheuttaa unettomuutta. Päivät kulu ja kotiinlähdöstä ei ollu tietookaan. Sitten koitti se päivä kun sain elämäni ensimmäisen kerran kuulla sairaudesta nimeltä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Ja epäilynä että mulla sellanen olisi. Mutta tarvitsee lisätutkimuksia ja lähtö jyväskylän kangasvuoreen olis suotavaa, saisin oikeenlaista hoitoo. Ensimmäinen ajatus oli tietenkin että mä oon hullu ja mut pistetään hullujenhuoneelle. Sain aikaa miettiä ja ottaa selvää että mitä ihmettä mun pitää tehä. Olin niin väsyny kaikesta, etten jaksanu pitää vastaan. Sain kuulla että tammikuussa vapautuu paikka, siihen asti saan vielä järjestellä asioita ja pääsin ainakin jouluks perheen luokse. En oikein vieläkään osannu käsittää että olin saanu diagnoosin ja lähen avohoitoon. Taistelin kyllä sitä ajatusta vastaan omassa päässäni loppuun asti.

Tuli se päivä sitten kun piti lähtee. Olin niin sekavissa fiiliksissä etten oikein osannu sanoo kellekkään mitään. Kävin kotona pakkaamassa ja taksi lähti viemään mua elämäni pisimmät 60 kilometriä tuntemattomaan. Mutta elämäni paras päätös oli sinne lähteä. Kuukauden verran selviteltiin ja pistettiin lääkitystä kohdilleen ja käytiin läpi syitä ja oireita. Asiat alko vihdoin järjestyä ja sain ihan uutta toivoo. Kuukauden jälkeen tuli pelko, että kuinka selviän kotona, en osaa olla enää yksin. Kotilomillakin joku oli mun kanssa melkein jokaisen tunnin vuorokaudessa. Sovittiin myös jatkotoimenpiteitä omalle paikkakunnalle ja mahdollisuus kesäkuussa mennä kuntouttavaan, jos ei lähde toimimaan asiat kotona. Kesäkuussa lähdin sitten kuntoutumaan, koska olin vielä ihan kesken mun prosessissa päästä elämään kiinni. Viikonloput olin kotona harjottelemassa yksinoloa ja asioitten omatoimista hoitamista ja viikot kuntouduin. Lääkkeitä vaihdettiin moneen kertaan, koska mikään ei tuntunu sopivan. Vihdoin löydettiin lääke, joka rupes tuntumaan oikeelta. Nukuin kyllä ensimmäisen viikon ihan liikaa. Mutta kun se tasottu niin olokin rupes helpottumaan ja tuntu että olin valmis kotiin. Vihdoin koitti sitten se päivä kun kotiinlähtö koitti ja edelliseen kertaan verrattuna mua ei pelottanu juuri ollenkaan. Lähtihän se elämä pienellä avunannolla sujumaan. Jokaisen vastoinkäymisen tai epäonnistumisen jälkeen jäin sänkyyn, jos mua ei joku sieltä tullu hakemaan. Olin pitkällä sairaslomalla ja kerkesin aika paljon miettiä mitä elämältäni haluan.

Päätin etten tuu ikuisesti makaamaan kipeenä kotona ja vielä joskus teen asioita jotka jäi kesken kun olin nuori. Jonkun aikaa lääkkeitä syötyäni aloin voimaan jo huomattavasti paremmin ja päätin että lääkkeet ei tuu olemaan mun elämän keskipiste, eikä mun elämän tarvii pyöriä ainoastaan mun sairauden ja lääkityksen ympärillä. Pikkuhiljaa vähentämällä aloin päästä jyvälle siitä että mihin suuntaan mun elämä on menossa ja se suunta oli sinne minne halusin koko ajan pyrkiä, ainoastaan ylöspäin. Notkahduksiakin toki matkalla tuli enkä osannu niissä tilanteissa reagoida asiaan järkevästi ja päädyin sairaalaan ja juomaan lääkehiiltä otettuani liian suuren määrän lääkettä. Aivan väärä tapa, ei helpottanu pahaa oloa vaan toi sitä tuplamäärän lisää. Opin senkin asian kantapään kautta.

Nyt oon ollu vuoden verran ilman lääkkeitä, enkä oo hetkeekään katunu sitä päätöstä. Vastoinkäymisiä tulee ja menee, mutten enää pelkää että romahdan samaan tilaan kun aikasemmin. Toisinaan saatan vieläkin jäädä peiton alle vaan koska haluan olla yksin, mutta se mielentila ei onneks jää päälle. Toisinaan mun on myös vaikee kertoa ystäville mua vaivaavista asioista, mutta ne tuntee mut liian hyvin jättääkseen asiaa sikseen jos joku asia näyttää olevan huonosti.

Saimpas vuodatettua tämänkin kokonaisuudessaan nyt tänne, helpotti hurjan paljon.

5 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Ihanaa kun kirjoitit, auttoi minua paljon !! Kiitos ja voimia <3 🙂

  2. mintti sanoo:

    Rankkoja asioita! Mutta hienoa että olet saanut apua ja olet oppinut itsestäsi. Mä myös olin pitkään kaksisuuntainen ilman lääkitystä, ja pärjäilin, mutta sitten tuli sellainen romahdus että kokeiltiin vielä jotain lääkkeitä ja vihdoin löytyikin sopivat joita syön vieläkin. Ne pitävät kauhean ahdistusken kurissa. Tsemppiä sulle <3

  3. maaria sanoo:

    Moi!
    Mulla on kans kakssuuntanen, taidettiin diagnosoida parikymppisenä, nyt oon 33. Mua kiinnostais tietää, miten sun hoitotaho suhtautui sun päätökseen lopettaa lääkitys. Mulla on sellanen ongelma, että verenpaineet on liian korkeella ja sairaanhoitaja kehotti mm. laihduttamaan. Olin ennen lääkityksen aloitusta aika hoikka ja sit lääkkeet lisäs painoo reilu 20 kiloo. Aattelin ehdottaa lääkärille että lopetettas Quetiapinin käyttö, kun se nostaa painoa. Nyt mietityttää tuleeko täystyrmäys lääkäriltä..
    Henna

    • Henna sanoo:

      Hei!

      Varmasti kun kerrot lääkärille voinnistasi ja jaksamisesta niin saatte sovittua lääkkeitten lopetuksesta. Silloin kun söin lääkkeitä, niin mulla oli ketipinor myös käytössä. On kuulemma vierotusoireet tosi yksilöllisiä. Mulla ei juuri ollu minkäänlaisia ja toisilla saattaa olla aivan kamalat viekkarit. Olihan se aluks outoa ja pelottavaakin mennä nukkumaan, koska ei ollu varmuutta saako unta, mutta sekin tasottu sitten ajan kanssa. 🙂 Toivottavasti löydätte lääkärin kanssa yhteisymmärryksen.

Kommentointi on suljettu.