Käännän kylkeä, puoliunessa sängyssämme, ja saan vaivoin pidettyä tuskan kiljaisun sisälläni. Olen hetkessä täysin hereillä. Ihmettelen miten olinkaan edes nukahtanut, kai tämä elämä vain verottaa.
Nukut vierelläni. Tulit eilen illalla myöhään kotiin, vasta yöllä. Kyseenalaistin menemisesi ja rahankäyttösi. Koska oikein opin etten saa tehdä niin? Nousen hitaasti ja hiljaa sängystä. Jokaiseen lihakseen koskee mutta toivon ettei ulkoisia jälkiä olisi. Niitä on niin työlästä peitellä, turhauttava selitellä. Ne säälivät katseet ovat pahimmat. Kyllä ne aina arvaa. Kävelen kohti peiliä, odottaen pahinta, miettien mitkä ovat vammojen laajuudet.
Näen peilistä väsyneen, onnettoman naisen jonka elämän pitäisi olla vasta alussa. Naisen joka ei koskaan kuvitellut pelkäävänsä kotonaan. Ehei, hän olisi niin vahva. Häntä ei lyötäisi ikinä kuin kerran. Mietin monesko kerta tämä on. Sekoan laskuissa. No ihan sama.
Huokaisen helpotuksesta. Kasvoissa ei ole mitään näkyvää. Miksi olisikaan. Et tahdo myöntää edes itsellesi mitä minulle teet. Kaulalla on pari nirhaumaa, ne menevät onneksi fritsuista. Saatat jopa tehdä niiden päälle ne, ettei kukaan vain huomaisi.
Käteni ja jalkani ovat mustelmilla. Ne ovat onneksi helppo peittää vaatteilla. Suurimman kolauksen on jälleen kokenut minun oma ylpeyteni, omanarvon tunteeni. Syyllistän itseäni kun en koskaan opi hyväksymään sinun menemisiäsi, toisia naisia, rahapelejä ja varkauksia. Eihän sinun tarvitsisi minua kouluttaa jos minä olisin kunnolla sekä erilainen, niin sinä aina sanot.
Hiivin hiljaa keittiöön keittämään kahvia. Katson ikkunasta. Aurinko paistaa, naapurin koira haukkuu. Kaikki jatkuu kuten ennenkin. Kuitenkaan mikään ei ole kuten ennen. Minun pitäisi jättää sinut. Minun pitäisi lähteä. Mutta mihin. Ei minulla ole enää ketään. Kaikki ovat kyllästyneet valehteluuni, kuinka loistavaa meillä on.
Olen aivan turta. En jaksa edes ajatella asiaa sen pidemmälle. En minä enää mihinkään muualle kelpaa. Ja sinä kuitenkin osaat olla niin kultainen ja ihanakin. Silti minusta tuntuu etten pysty hengittämään lähelläsi. Mutta en osaa elää ilmankaan sinua. Olen kuitenkin ansainnut tämän kaiken.
Havahdun mietteistäni kun halaat minua takaapäin. Säikähdän yllättävää kosketusta ja pyyhkäisen karanneen kyyneleen poskeltani. ”Huomenta kulta! Älä minua säiky, olet rakkain.” sanot ja annat minulle suukon. ”Huomenta rakas! Ota kahvia, juuri keitin.” Olen kuin robotti, sanon jo ulkoa opitut repliikit ja hymyilen.
Tiedän mitä sanot seuraavaksi. Tiedän kuinka seuraavat kaksi viikkoa kaikki on loistavasti. Kuinka hyvittelet tekoasi ja alan jo epäillä kaiken olleen unta. Heti kun rentoudun, tulee seuraava kerta. On tämä unta, jatkuvaa painajaista. Muttei minulla ole voimia herätä.
Olen kierteessä, syöksykierteessä. Tiedän että minun olisi lähdettävä. Joko lähtö tai kuolema. En minä tyhmä ole. Mutta ei minulla ole voimaa. Ei yksin. Apua minun on turha pyytää, kuka minua uskoisi. Niin sinä aina sanot. Uhkaat tuhota minut jos harkitsen lähtöä. Kukapa minua uskoisi…
Eräänä päivänä teen päätöksen. Lähden. Koska mikä tahansa on parempaa elämää kuin tämä. Mutta vielä toistaiseksi jään syliisi odottaen ja peläten seuraavaa kertaa….
Päätös lähtemisestä ei ole helppo. Itse lähtö on vielä hankalampi. Hetket lähdön jälkeen voivat olla musertavia. Mutta lupaan, että elämä sen jälkeen tuntuu elämältä.
Sinua uskotaan kyllä. Ja usko pois, sinä ansaitset parempaa, sanoi hän mitä tahansa
xoxo Henu
Olin 30-vuotiaana samassa tilanteessa. Ajattelin että olen jo niin vanha että aivan sama. Millään ei mitään väliä, elämä jo nähty. Onneksi olin niin väärässä kuin olla ja voi, masentuneena perspektiivi vääristyy ja oman arvon ollessa 0 luulee ettei kukaan muukaan jaksa välittää. Kyllä ne jaksaa,ei ihmiset ole kyllästyneet valehteluusi. He ovat vain huolissaan, ja odottavat että ojennat kätesi jolloin voivat antaa apuaan. Tarvitset vain pienen tuuppauksen niin irtoat, ehjäytyessäsi seuraavien vuosien aikana ihmettelet kuinka se loppujen lopuksi kävikään niin helposti. Voimia sinulle siihen askeleeseen. Olet sen arvoinen.
Tällä hetkellä kaikki tämä on jo mennyttä elämää. Uniin ne välillä tulee. Mutta tulen aina muistamaan joka ikisen tunteen jonka lävitse kävin.
Olin myös samassa tilanteessa parikymppisenä. Tiesin että jos en lähde lähtee henki tai järki.
Lähdin toiselle paikkakunnalle, hankin töitä ja asunnon mutta hän lupasi kuunkin taivaalta jos palaisin. Paluuni iltana sama helvetti jatkui.
Lopullinen lähtö tapahtui muutaman kuukauden päästä, sillä tiellä olen edelleen.
Hyvä Henu että pääsit jaloillesi, lopulta , kun päätös on tehty, kaikki sujuu aina parempaan päin. 🙂
Ei hyvänen aika! Älkää naiset antako kenenkään kohdella tuolla tavoin, olen aivan järkyttynyt mitä juuri täällä luin :/ Antaako naiset kaiken tälläisen hirveyden tapahtua ”rakkauden tähden” !! ÄKKIÄ POIS TUOLLAISESTA SUHTEESTA! Ketään, siis ketään ihmistä ei saa kohdella tuolla tavoin ja kenenkään ei pitäisi kestää edes yhtä ainoaa lyöntiä, sekin on liikaa! Ja jo silloin pitäisi niin paljon arvostaa itseään että uskaltaa lähteä! Suomessa kyllä saa apua jos lähtee sitä hakemaan jos itsellä ei ole siihen rohkeutta/voimavaroja. IHMISEN ARVO MITATAAN SIINÄ MITEN HÄN KOHTELEE MUITA. Väkivaltaa ei pidä koskaan, ei koskaan, antaa anteeksi! Rohkeutta nyt ja katse tulevaisuuteen , siellä on varmasti parempaa edessä! VOIMIA JA ENKELEITÄ!