Tiedättekö te sen tunteen kun matto lähtee jalkojen alta? Epäilen ettei ole yhtään ainutta ihmistä joka ei olisi sitä kokenut. Se tuntuu pahalta, etenkin kun sen maton yleensä kiskaisee joku muu kuin sinä itse. Valitettavasti enemmän ja enemmän kuulen juttuja joissa se maton kiskaisija ei ole yksittäinen henkilö vaan julkinen taho.
Se alkoholisti, se narkomaani, se syömishäiriötä sairastava, se itsemurhaa hautova jne… Hän on jonkun läheinen. Me läheiset näemme, koemme ja elämme sen kaiken mistä muilla ei ole mitään käsitystä. Me näemme siellä kaiken takana ajoittain sen henkilön joka hän oli ennen kuin jokin muu otti vallan, välillä hän on oma itsensä mutta me näemme, sen muutoksen jonka hän käy lävitse ennen kuin luovuttaa. Me näemme hänen onnistumisen hetkensä, hänen riemunsa ja olemme onnellisia hänen kanssaan. Mutta me myös näemme ne romahdukset kun vastoinkäyminen iskee kasvoihin.
Me valvomme, me huolehdimme, me pelkäämme, jopa satojen kilometrien päässä jos edes tiedämme missä hän on menossa. Joka kerta kun puhelin soi säikähdämme, joka kerta kun ovikello soi pelkäämme onko se poliisi, tuovatko he huonoja uutisia? Vai onko se hän? Missä kunnossa? Pystynkö auttamaan? Vaikka he ovatkin suurimmalle osalle ihmisistä pelkkää pohjasakkaa, he ovat ihmisiä. He ovat jonkun lapsia, mahdollisesti jonkun vanhempia, jonkun sisaruksia, jonkun elämän rakkauksia, jonkun ystäviä…heillä ja heidän elämillään on merkitystä, jos ei teille niin jollekkin muulle.
Suurin osa heistä tahtoo apua muttei sitä saa. Suurin osa heistä on kyllästynyt olemaan näkymätön ja tahtoo parantua riippuvuuksistaan sekä selvitä ongelmistaan. Suurin osa heistä taistelee omaa taisteluaan. Suurin osa heistä pelkää kuten mekin. Jos joku niinkin vaikeassa tilanteessa osaa ja haluaa hakea apua, olisi oikeus ja kohtuus apua antaa.
Minun lähipiirissäni on useita tapauksia kuinka avut evätään eikä ulospääsyä enään näy, sitten yritetään itsemurhaa, yliannostusta, annetaan kaiken jo rakennetun mennä hukkaan koska ei hän onnistuisi kuitenkaan. Liian usea on myös onnistunut, usein sitä miettii entä jos he olisivat saaneet mahdollisuuden olisivatko he täällä vielä? Saisivatko he seurata lapsieni kasvua, sekä omiensa, olisiko se parempi elämä löytynyt toiselta paikkakunnalta, toisesta kaupungista, vieraista ihmisistä? Olisivatko he päässeet irti kaikesta pahasta täysin uudella alulla?
En tarkoita sitä, että uusia alkuja/mahdollisuuksia pitäisi antaa loputtomiin. Mutta jos nyt edes hiemankaan tässäkään asiassa nostettaisiin se nenä pois niistä kirjallisista papereista ja yritettäsiin kohdata se ihminen ihmisenä. Tiedän ettei se siltikään kaikkien kohdalla onnistuisi mutta ehkä edes joillekkin.
Samaan aikaan kun yhteiskunta sulkee silmänsä tältä kaikelta ongelmat vain kasvavat. Yhä nuoremmat ja nuoremmat lähtevät pakoon todellisuutta joko aineilla tai muilla keinoilla eikä niihin ehditä puuttua ajoissa. Kun huomataan ongelmat, suljetaan silmät ja apua tarjotaan liian myöhään jos varat riittävät. Samaan aikaan mietitään kuinka kaupunkiin pitää hankkia uusia hienoja taideteoksia / kukka asetelmia / patsaita yms jotta julkisivu olisi hienoa ja komea kun taas toiset kärsivät elämää josta tahtovat irti. Mitä järkeä on kauniilla kaupungilla jos asukkaat ovat onnettomia?
Jokainen ihminen sekä jokaisen ihmisen elämä on ainutlaatuinen. Jokainen meistä tekee virheitä, osalla ne väärät valinnat ovat kauaskantoisempia kuin toisilla ,muttei se ihmisarvoa vähennä. Entä jos sinä tekisit yhden ainoan virheen jolla sinut tuomittaisiin koko loppuelämäsi ajan vaikka virheen aikaiset ajat olisivat jo mennyttä?
Muistakaa olla ihminen ihmiselle
xoxo
Henu