Törmäsin nuoren naisen kirjoitukseen Facebookissa. Tyrmistyin, mitä pidemmälle luin sitä enemmän suutuin Suomen terveydenhuollon ammattilaisten käytöksestä. Otin yhteyttä tähän nuoreen naiseen ja mitä enemmän hänen elämästään sekä sairaushistoriastaan kuulin, sitä enemmän ihmettelin.
Olen aina tiennyt syömishäiriöisten sekä muidenkin mielenterveyspuolen juttujen olevan joissakin paikoissa huonosti ja vähällä huomiolla. Silti joka kerta kun ilmi tulee näinkin pahaa ylilääkintää sekä epäinhimillistä käytöstä sairastavaa kohtaan joudun kysymään itseltäni miksi? Missä meni vikaan? Elämme vuotta 2016 mutta joillakin paikkakunnilla terveydenhoito on pysähtynyt jo monta kymmentä vuotta sitten. Johtuuko tämä rahojen puutteesta, tiedon puutteesta vai yksinkertaisesti välinpitämättömyydestä? Tiedän hoitohenkilökunnan tekevän parhaansa jotenka käännynkö nyt suoraan päättäjien puoleen, miksi näin annetaan tapahtua?
Nuori nainen, josta puhun on 18-vuotias Pinja. 18-vuotias nainen jonka parantumismotivaatiosta en ole löytänyt mitään valittamista. Valittamisen aihetta olen tosin löytänyt monesta muusta asiasta. Suurin osa osastoista, joihin hänet on ohjattu ovat olleet täysin vääriä ja/tai henkilökunnan toimintatavat sekä tietous kivikaudelta.
Käsittelen Pinjan tarinaa tässä tekstissä, Pinjan luvalla, käyttäen pohjana hänen kirjoitustaan sekä käymiämme keskusteluja.
” Ala-asteella äiti lähetti mut koulupsykologille, koska olin koko ajan peloissani. Kiukuttelin. En pystynyt nukkumaan. Siedin päivittäistä koulukiusaamista. Mulle alkoi tulla ajatuksia. Ajatukset sanoivat minun olevan lihava, ja että minun pitäisi satuttaa itseäni. Tottelin, aloin laihduttamaan, ja viiltelemään itseäni. Sain lähetteen nuorisopsykiatrian polille. Itsetuhoiset ajatukset olivat jo saaneet minut pauloihinsa, ja minut lähetettiin nuorisopsykiatrian osastolle. Seuraavat vuodet asuin osaksi nuorisokodeissa, mutta aina välillä erityisen agressiivinen itsemurhayritys ajoi minut takaisin osastolle. Sain mahtavan lääkärin, jonka avulla diagnosoitiin asioiden juuri: epävakaa sekä vaativa persoonallisuushäiriö. ”
”Talvella 2015 mun oma lääkäri ja sisätautilääkäri näki mua ja sanottiin että mun 3 vuotta jatkunut raju oksentelu saa mut kohta hengiltä joko nestehukan tai sydänkohtauksen avulla. Mut pistettiin jonoon Jyväskylän syömishäiriöihin erikoistuneelle psykiatrian osastolle. ”
Ikävä kyllä jonot kyseisille osastoille ovat pitkät ja kuten monessa muussakin tapauksessa potilaan kunto ei enää kestä. Pinja pyörtyi ruokakaupassa ja hänen läheisensä kantoivat hänet autoon sekä veivät päivystykseen. Pinja oli hysteerinen, hän vain itki.
” En edes päässyt suoraan psykiatriselle osastolle vaan jouduin terveyskeskukseen viikonlopuksi. En muista paljoa mitään, olin kuulemma niin aliravittu etten pystynyt luomaan muistoja”
Kun maanantai vihdoin saapui Pinja siirrettiin masennusosastolle koska syömishäiriö osasto oli edelleen täynnä. Hän oli kyseisellä osastolla kaksi viikkoa, jonka jälkeen pääsi siirtymään oikealle osastolle. Mutta kaikki ei mennyt vieläkään kuten piti…
” Lääkärinäni toiminut nuori mies sanoi oitis minun teeskentelevän tarpeen pyörätuolille, ja seuraavat päivät jouduin ryömimään vessaan täristen, ja peläten, että jalkani pettäisivät. Ruokailut, joiden syömishäiriön hoidossa pitäisi olla tuettuja, olivat ala-arvoisia osastolle, joka on 20 vuotta ollut erikoistunut syömisen pulmiin. Ruoka annosteltiin lautaselle, ja huikattiin että jos vaikka menisit yleisissä tiloissa olevalle sohvalle, kun olet syönyt. ”
Ja siis tämä tapahtui valvotulla osastolla, mielestäni tässä ei ole syömistä valvottu kuten kaiken järjen mukaan olisi ollut aiheellista.
” Kun syömisiä ei valvottu, keräsin kaiken ruoan mitä sain ja juoksin sitten oksentamaan mun huoneessa olevaan vessaan. Kun ovi meni lukkoon, ei hoitaja edes yrittänyt estää mua. Kun valitin yksin hoidettavien ruokailujen vaikeudesta, sain suuren määrän rauhoittavia kolmiolääkkeitä lääkelistalleni. ”
Kuinka ihminen voi parantua ilman rajoja ja selkeitä ohjeistuksia jos kaikki vastuu sysätään jo valmiiksi heikon ihmisen harteille? Syömishäiriö on kavala sairaus. Se tuhoaa paljon ja vielä enemmänkin. Mielestäni syömishäiriöt ovat jo itsetuhoisuudessaan hyvin vaarallisia ja vakavia sairauksia. Joten kertokaa miksi lääkäri kirjoitti itsetuhoiselle naiselle reseptit kahdeksaan pakettiin kolmiolääkkeitä?
”Sain usein kuulla itkuisuuteni ja ’huonon motivaationi’ johtuvan minusta itsestäni ja siitä, etten käyttäytynyt aikuismaisesti. Minut myös lähetettiin viikoksi kotiin hakemaan motivaatiota, kun en pystynyt syömään ilman tukea. Oksentelin motivaatiolomalla koko ajan. Mä haluisin kyllä parantua. Lähdin osastohoidosta tammikuussa täydessä raivossa. Olin ollut siellä miltei 4kk:tta ja mikään ei ollut muuttunut.”
Kertokaa te minulle, viisaammat, kuinka tämä motivaation etsintä auttaa pahasti suossa olevaa syömishäiriö potilasta jolla on itsetuhoista käytöstä ennestäänkin? Ymmärrettävästä syystä Pinja menetti luottamuksensa hoitohenkilökuntaan. Hänen läheisensä kuitenkaan eivät ole antaneet periksi kuten ei Pinjakaan.
” Äiti löysi semmoisen paikan kuin Kokkolan syömishäiriöklinikka. Se on yksityinen. Sinne pitää hakea maksusitoomus kunnalta. Se on myös kesän kiinni eli parhaassa tapauksessa pääsen hoitoon, joka voi auttaa elokuussa. ”
Pinja on yrittänyt päästä takaisin osastohoitoon vointinsa vuoksi. Tuloksetta. Hänen vointinsa on veitsenterällä mutta kun hän pyytää apua hän ei sitä saa. Fyysiset oireet alkavat olla jo liikaa pienelle kropalle, häntä pyörryttää koko ajan ja hänen sydämensä lyö epätahtiin aina oksentaessa. Lisäksi vielä hänen persoonallisuushäiriöön liittyy vahvoja itsetuhoisia ajatuksia.
” Tavattuani päivystävän lääkärin, hän oli avopuolen työntekijäni tavoin sitä mieltä, että osastojakso olisi paikallaan. Olin helpottunut, pääsisin turvaan itseltäni. Paikkaan, jossa minua kuunneltaisiin, ja josta voisin kerätä voimia tulevaa varten. Istuin äitini kanssa kaksi tuntia osaston lukitun oven ulkopuolella. Kukaan ei ensimmäiseen tuntiin ilmoittanut meille mitään, vaikka henkilökuntaa paahtoi ohi vähän väliä, ilmeisesti tupakalle.Kun kaksi tuntia oli kulunut, meidät kutsuttiin pieneen huoneeseen, jossa istui osaston iltavuoron psykiatri sekä hoitaja.Lääkäri, nuori nainen, alkoi kysellä voinnistani, ja oli erityisen kiinnostunut itsetuhoisuudestani. Kiinnostus kuitenkin lopahti, kun kerroin viimeisimmän itsemurhayrityksen olleen viime vuoden puolella.Vielä hetken kyseltyään lääkäri sanoi: ”Jos sinä et saa kotona syötyä, niin miten sinä täälläkään söisit?” hoitaja komppasi:” tajuatko, kuinka rankkaa toipuminen syömishäiriöstä olisi sinun kaltaisellesi pitkäaikasairastajalle?” sitten lääkäri kysyi: ”miten ajattelit, että osasto sinua auttaisi? Ei me täälläkään sinun puolesta voida asioita tehdä.” Olin tyrmistynyt ja itkuinen, mutta yritin vielä olla järkevä:” Minut kolme vuotta tuntenut avohuollon hoitaja sanoo, että minun pitää päästä osastolle. En ole tarpeeksi toimintakykyinen pitämään itsestäni huolta.”Hiljaisuus. ”En näe sinulla olevan tarvetta osastohoidolle. Voin kyllä antaa kriisipuhelimemme numeron, jos haluat jutella jonkun kanssa.”Sitten hoitaja vilkaisi äitiäni: ”kyllä nuo nuoruuden hankaluudet parissa vuodessa laimenevat.” ”
Olen häpeissäni tasosta jolla potilas nykyaikanakin kohdataan. Miksi potilaan täytyy tapella oikeudestaan saada apua ja hoitoa? Onko totta jos itse uskallat pyytää apua, olet myös itse velvollinen ja pystyvä hoitamaan itsesi kuntoon?
” Nyt on sentään todisteet etten oo ihan perus 18-vuotias teiniangsti vaan diagnooseja löytyy. Mutta ei se paljon auta jos lääkäri ei ees haastatellessaan avaa tietokonetta jotta voisi lukea kirjauksia. ”
Suomen yleisen puolen mielenterveyshoito jättää ihmisraunioita, joille ei anneta apua ajoissa! Jos lääkkeet on ainoa mitä voidaan tarjota, kannattaako edes puhua avusta? Potilasta ei kohdata ihmisenä joka tietää itsensä parhaan. Ja he jotka uskaltavat asiasta nousta barrikadeille, yritetään hiljentää lääkkeiden alle ilman mitään käsitystä mihin lääkkeet edes määrätään. Saati sitten kuka ottaa vastuun jos lääkkeitä käytetäänkin väärin? jopa itsetuhoisissa ajatuksissa pyöriskelevillä ihmisillä on monia lääkkeitä kotikäytössään ilman valvontaa. Miksi?
Suuret halaukset ja jaksamiset, sekä Pinjalle että hänen läheisilleen. Ja totta kai kaikille, joilla taistelut ovat arkipäivää. Muistakaa ettette ole yksin. Ilmoittelen myöhemmin Pinjan jaksamisia!
xoxo Henu
Mulla on ihan samanlaisia kokemuksia. Sairastin anoreksian ja jouduin osastolle kaupungin ainoalle osastolle jossa sain turpiini toisilta potilailta ilman syytä, apu oli juurikin tuota lääkkeet naamaan. Keskustelu apua, hoitoneuvotteluja, edes virikkeitä ei ollut. Kun tarvitset jotain hoitajilta hoitajat on Kansliassa ovi kiinni ja ovessa lappu, älä koputa asioi käytävä vuorossa olevan hoitajan kanssa. No mutta käyttävälla hoitajia nolla..koputa oveen saat huudot perään.
Mun paino vaan tippui osastolla oli ihan sama söikö mitään ei niitä kiinnostanut. Meinasin päästä hengestäni useaan otteeseen osastolla kun Labroja ei otettu ja fyysinen kunto romahti..karkasi itse suljetulta osastolta päivystykseen ja sieltä oon joutunut jopa teholle..osastolta en olisi koskaan päässyt somatiikan osastolle… Edelleen osastolla oli ihan sama mitä teet minne meet miten voit..siellä oltiin säilytyksessä…Kokkolaaan pääsin kun vanhemmat teki valituksia sairaalasta..valitettavasti Kokkolassa ei ollut silloin koko vuorokausi osastoa ja minähän lensin heti pihalle jos en esim pystynyt nuolemaan lautasta puhtaaksi..suunnilleen nolla ruokavaliosta piti yhtäkkiä syödä kaikki mitä edessä on, oli sama oletko allerginen vai et..jos et saanut syötyä kaikkea mitä edessä on…oli suora tie takaisin koti kaupunkiin. Neuvottelu varaa ei ollut eikä joustoa kaikki tai ei mitään. Lensin kolmesti ulos Kokkolasta eli joka kerta kun yritin.
Olin lopulta niin huonossa kunnossa että henki meinas mennä ja Koti kaupungissa nyt kun paino oli laskenut tarpeeksi laitettiin nenämahaletku mutta ei somatiikan osastolla vaan psykiatrisella..eli tämä osasto josta kerroin aijemmin. Samalla evättiin kaikki aktiviteetit, omat vaatteet, tupakit…paino nousi nenämahaletkussa mutta mieli ei tullut mukana yhtään kun en saanut apua…olen sairastanut vuodesta 2000 ja olen edelleen sairas. Nyt en saa apua koska olen normaalipainoinen ja normaalipainoinen ei ole anorektikko eikä täten tarvitse apua. Katsellaan vuoden päästä uudelleen jos paino on laskenut sanottiin apua hakiessa…
Tässä tekstin lopussa muutin toiseen kaupunkiin ja en tosiaan saa mitään apua kun olen normaalipainoinen.
On tää niin perseestä!
Toi Pinjan tarina on niin järkyttävä! Jaoin sen FB:ssä, haluan että tällaiset tarinat saavat näkyvyyttä, koska mielenterveyden- ja muunkin terveydenhoito on ihan karsealla tolalla Suomessa, tässä pahoinvointivaltiossa. Ihanaa että otit Pinjaan yhteyttä ja puhut hänen tarinastaan täälläkin. Mä ihan tärisen raivosta ja turhautumisesta kun sairan ihmisen pitää tuollaista kestää! Myös lähipiirissäni on tapauksia jotka eivät saa sitä apua mitä tarvitsisivat ja tämä johtaa pitkiin sairaseläkkeisiin ja vaikka mihin, jotka voitaisiin välttää jos apua olisi ja se olisi pätevää ja oikea-aikaista. Ei kyllä tule halvaksi yhteiskunnalle ja on todella väärin näitä ihmisiä kohtaan! Grrrrr…
Joo, nämä tarinat vetää hiljaiseksi. Ja vielä hiljaisemmaksi se, kuinka paljon niitä kuulee. Somaattisen puolen viimeisin sukulaiselleni tapahtunut oli se, kun vanhus oli sairaalassa normivaivojen kanssa, mutta hoidettiin niin huonosti, että sai jalkaansa veritulpan. Sekin hoidettiin niin huonosti, että lopulta jalka jouduttiin amputoimaan. Tämän seurauksena kyseinen vanhus ei enää voi palata kotiinsa, jossa tähän asti on pärjännyt yksinään, vaan viettää ilmeisesti loppuelämänsä sairaalaoloissa.
Olenkin sitä mieltä, että hyvin monissa tapauksissa on kyse myös ja nimenomaan hoitohenkilökunnan välinpitämättömyydestä. He ovat niin kyllästyneet, väsyneet ja leipääntyneet työhönsä että yrittävät vain selvitä päivästään potilaista riippumatta. Palvelua saa usein vasta siinä vaiheessa kun saa ”uhkailtua” heitä tarpeeksi, esim. huomauttamalla, että sinäkö otat vastuun sitten kun tämä päätös osoittautuukin vääräksi. Ja tämä taas on aivan väärin!
Kaikki me kaipaamme terveydenhuoltoon niitä lääkäreitä ja hoitajia, joille kyseessä on kutsumusammatti jota he tekevät intohimolla. Ja tämän intohimon säilymiseksi tarvittaisiin päättäjiltä rankkoja toimia terveydenhuollon työolojen kehittämiseksi.
Niin, ja mainittakoon se tässä – minä en ole terveydenhuoltoalan ihminen. Suren vain heidän tilannettaan ja sen myötä sairastuneiden tilannetta.
Itsekkin peräänkuulutan sanaa kutsumusammattia.
Haluaisin omalla sekä muidenkin kohdalla nähdä enemmän, paljon enemmän aitoa välittämistä.
Mielenkiintoa, tiedon janoa ja sitä intohimoa.
Tiedon jano olisi tärkeää, ettei jämähdetä oppikirjojen teksteihin, vaan tutkittaisiin sekä kuunneltaisiin itse potilasta.
Oltaisiin läsnä.
Halutaan oppia uutta potilasta kuunnellen.
Ei voi ajatella koskaan, että jostakin asiasta tietää tarpeeksi, ja se riittää potilaan hoitamiseen.
Monesti myös unohdetaan se, että potilas tietää parhaiten miltä itsestä tuntuu.
Turhan paljon on manipulointia tai ainakin yritystä manipuloida.
Siitä ei seuraa mitään hyvää.
Todella tärkeä ja ajankohtainen kirjoitus sinulta, kiitos!! Erittäin koskettava ja saa varmasti jokaisen miettimään näitä asioita. Voimia!
Kamalaa kohtelua, mutta sanoisin silti että ääriesimerkki.. Minä kun soitin YTHS:lle että epäilen kärsivänä syömishäiriöstä niin seuraavana päivänä pääsin terkkarille. Voitte varmasti kuvitella millaiset jonot on opiskelijoiden terveydenhuollossa. Hoitaja lupasi kuitenkin viedä asiani eteenpäin kiireellisenä syömishäiriöryhmän kautta, jolloin sitä käsiteltäisiin nopeammin kuin ns. perusmasennus. Muutaman viikon kävin kyseisen hoitajan sekä psykiatrin juttusilla, tilanne oli minullakin sellainen että kerran hoitaja minut nähdessään lähti saman tien viemään taksilla Auroraan. Psykiatrilta sain masennus- ja syömishäiriödiagnoosin, lääkkeet ja kolmen vuoden kelan tukeman psykoterapian. Tässä kuussa päättyy terapia mutta koska sairastuin pari vuotta sitten vielä syöpäänkin, niin minulle on tarjottu mahdollisuutta hakea vielä lisärahoitustakin terapiaan. En olisi voinut parempaa palvelua saada, en kertaakaan kokenut olevani yksin, sain käteeni Auroran sairaanhoitajan puhelinnumeron ja tiesin että koska tahansa yksi soitto riittää ja pääsen sinne. Tiedän että Suomessa on resurssit aivan liian vähäiset varsinkin nuorten mielenterveyshoitoon, mutta haluan muistuttaa että hyvääkin hoitoa on, ja Suomessa on kuitenkin melkoisen hyvä sairastaa.
Tulen olemaan sille hoitajalle, ensikosketukselleni hoitoon, ikuisesti kiitollinen. Ilman saamaani apua en olisi tässä tänään.
Surullista luettavaa, sen myönnän, mutta samalla herätti paljon kysymyksiä. Olen itse ollut hoidettavana ko. syömishäiriöihin erikoistuneiden osastolla parisen vuotta sitten enkä löydä paljon pahaa sanottavaa itse hoidosta. Toki epäkohtia on aina ja kaikkialla, mutta muutama huomio on kyllä pakko nostaa esiin. Nämä siis omakohtaisia kokemuksiani.
Ensinnäkin, ruokailuja valvottiin vähintään kameroiden kautta ja hyvin herkästi siirryttiin syömään hoitajan kanssa kaksin, jos ei muuten siihen pystynyt. He eivät pakottaneet syömään kaikkea, mutta painonlaskun jatkuessa (tai tilanteen muuten niin vaatiessa) otettiin ravintolisät käyttöön. Kerran tai kahdesti päivässä oli henkkoht keskustelu hoitajan kanssa ja suurin osa henkilökunnasta – silloinen lääkäri myös – olivat oikeasti kiinnostuneita, miten me potilaat voimme. Osaston psykologi söi kanssani kerran viikossa kahden ja ruokailun ongelmakohtia käytiin läpi joka kerta.
Kaikenkaikkiaan olen todella kiitollinen henkilökunnalle siitä, että jaksoivat, vaikka minulla ei juuri motivaatiota edes ollut.