Pelastakaa mut, jos mä vangiksi jään….

Näen paljon Fitness tyyppisiä juttuja pitkin päivää, kuten varmasti jokainen. Se on nykypäivän pinnalla oleva juttu, joka henkii terveyttä ja hyvää oloa. Se on hienoa, ei enää kännäystä pikkutunneille kavereiden kanssa joka viikonloppu, ei enää mitään tekosyitä olla menemättä salille koska se on tehty helpoksi. Melkeinpä kellon aika kuin kellonaika salit ovat auki. Kauniita timmejä naisia sekä komeita lihaksikkaita miehiä joka puolella.

Sitten olen minä. Minä en vain saa itseäni salille. Ei ole aikaa, ei ole rahaa. Enkä yhtään edes viitsisi lähteä salille kaikkien tuijotettavaksi. Ajattelen, etten ole tarpeeksi hyväkuntoinen tai laiha salille. Vaikkakin järki sanoo, ettei kukaan siellä keskity kuin vain omaan treeniinsä.

Nykyäänkin vaikken edes käy salilla tunnen huonoa omaatuntoa, voin vain kuvitella millainen syyllisyys minua kalvaisi, jos joutuisin jättämään salilla käynnin välistä. Näen hyväkuntoisia ihmisiä, vartaloltaan ns. timmejä, tunnen äärimmäisen huonoa omaatuntoa. Miksen minäkin ole? Miksen minäkin pysty tuohon?

images (5)

Vihaan tätä sairautta. Sen tuomia ajatuksia sekä tunteita. En tahdo ajatella näin! En tahdo tuntea näin! Ei tämä ole minä! Mutta vaikka tiedän mikä se on, mistä kaikki johtuu, en voi sanoa ymmärtäväni tätä. Ymmärrän miltä tämä tuntuu, mutten ymmärrä miksi. Minkä takia näin tapahtuu.

Minulla voi mennä kuukausia ilman syyllisyyden tunteita syömisestä, liikunnan vähyydestä yms. Mutta sitten kun ne tulevat, tunnen pettäneeni itseni sekä läheiseni. Toipumisen takapakki ei ole koskaan mukava asia mutta on vain hyväksyttävä sen kuuluvan elämään.

Minun toipumiseen ja sairauteen tuo vielä oman ulottuvuutensa pitkä aika. Olen ollut peikkoni vanki jo 20 vuotta. Erinäisiksi ajoiksi olen sen saanut eksytettyä mutta vierelläni varjoissa se on aina piileskellyt.

hope

Toisaalta en tiedä miten elää ilman sitä peikkoa.. En muista paljoakaan elämästäni ennen sen saapumista. Se on vaarallinen mutta olen jollain tavalla tottunut sen vaarallisuuteen. Se voi vahingoittaa minua, jopa tappaa mutta pelkään normaaliakin elämää.. Aivan kuin eläisin vieläkin myrkyllisessä ihmissuhteessa, mutten uskaltaisi jäädä yksin. En uskaltaisi päästää irti. Vaikka tiedänkin pärjääväni yksinkin.

Pelkään elämää ilman peikkoa. Entä jos minusta ei ole siihen? Entä jos ahdistuneisuus onkin minua eikä peikkoa? Tätä kappaletta olen kuunnellut paljonkin. Jostain syystä tämä osuu ja kolahtaa. Tästä saan voimaa!

https://www.youtube.com/watch?v=XGPVeQjjSsY

Joskus on vain päästettävä irti ja hypättävä tuntemattomaan toivoen parasta.

Torstai on toivoa täynnä!

xoxo Henu

 

3 kommenttia

  1. Sanna Vainio sanoo:

    Kiitos tästä blogista! Itse sairastan anoreksiaa, joka pysyy lähes aina kurissa, mutta…

    Kesän juhlat (juurikin ne juhlavaatteet) ja nyt orastavat omat häät laukaisivat itselläni huonon jakson: voisin olla koko päivän syömättä ja pelkällä vedellä. Pahin oli kuopuksen neuvolatäti raskausaikana -sain jatkuvasti kommenttia liiasta painonnoususta.

    Yritän taistella mörköä vastaan. Helppoa se ei ole. Tsemppiä!

  2. Pauliina sanoo:

    Tsemppiä sinulle peikkosi taltuttamiseen. Äläkä ainakaan seuraa minun treenihypetyksiäni, en missään nimessä halua aiheuttaa kenellekkään huonoa omaatuntoa! 🙂

    Sain tekstistäsi uuden postausidean.. Ei kaikkien tarvitse olla huippukunnossa tai huipputimmejä!

  3. mintti sanoo:

    Tutun kuuloista pohdintaa – samoja keloja olen itseni kanssa miettinyt. Ja on kyllä vaikeaa kun tuollainen peikko on ollut kumppanina noin monta vuotta, mitä se on kun sitä ei ole? Mutta mä uskon että kun sulkee oven yhdeltä peikolta niin sen tilalle varmasti tulee jotain kaunista, keijukaisia vaikka 🙂

Kommentointi on suljettu.