Väsynyttä päivää ja pieniä koukuttavia juttuja….

Unta takana ruhtinaaliset kolme tuntia viime yönä, kiitos kipeiden tyttöjen ja oman hoivavietin Ollaan me tänään kuitenkin jaksettu vähän siivota ja leivottiin mariannekakkua ensimmäistä kertaa ikinä.

mariannekakku

Tiedän, että on useita ihmisiä jotka vihaavat varhaisia aamuherätyksiä, sitten on heitä jotka rakastavat niitä ja sitten, no sitten, olen minä. Joinakin aamuina on ihanaa herätä, hymyilyttää ja elämä tuntuu hymyilevän kanssasi. Sitten on niitä päiviä jolloin et tahdo nähdä ketään etkä mitään, tahdot heittää peilit seinään, vaatteet puristavat mielestäsi joka paikasta ja ruoskit itseäsi kaikista mahdollisista mitä olet syönyt, miksi ja minkä hiton vuoksi.

Nykyään jo tiedän mikä sen aiheuttaa. Se on se peikko joka istuu minun olkapäällä ja kuiskuttaa tyhmiä juttuja minun korviin. Ulkoistin anoreksian muutama vuosi taaksepäin tuoksi peikoksi minun olkapäällä. Lukuisten ylä- ja alamäkien jälkeen, tajusin ettei anoreksia ole minä tai edes osa minua. Sen jälkeen kun siitä tuli peikko on minulla ollut jotain konkreettista jota vastaan taistella.

Muut keinoni ovat huumori, ystävät ja ,tottakai, perhe. Kuinkakohan monet viestit parhaat ystäväni ovat nauraen lukeneet kuitenkin tietäen, että minulla on huono olla ja tarvitsen kuuntelijaa… Kiitos siitä ja etenkin siitä, että teidän kanssanne voi rankasta asiasta heittää aika rankkaa läppää välillä. Omille tytöilleni yritän opettaa, että ruokailu on koko perheen tapahtuma ja mukava sellainen.

Toinen asia mikä on täysin erilaista anorektikkona kuin ns. terveenä on urheilun harrastaminen. Kun muut urheilevat he pitävät lihaskivusta, hyvällä tavalla, koska se kertoo reenin toimineen. Kun minä urheilin pidin lihaskivusta, koska olin ansainnut sen. Eihän näin epäonnistuneen yksilön pitäisi muuta tunteakaan kuin kipua. Se on loppujen lopuksi hyvin koukuttavaa, urheilu anorektikolle kuin huume narkkarille. Se urheilusuorituksen jälkeinen tyytyväisyys ja hyvä olo. Kuten huumeetkin, anoreksia ottaa ensin pikkusormen ja sitten vie koko käden. Itsensä huumaaminen samoin kuin liikunta pakon edessä eivät enää tuo sitä mahtavaa tunnetta kuin alussa. Pitää koko ajan tehdä enemmän ja enemmän saadaksesi sen huumaavaan tunteen ja lopulta se tunteen metsästys tappaa sinut. Se halu urheilla ei enää tule itsestäsi vaan jostain muusta joka pakottaa sinut tekemään niin ja määrää pikkuhiljaa elämäsi joka tuntia, minuuttia sekä sekuntia.

Monien mielestä olen pöljä ja hullu kun puhun asiasta näin suoraan enkä häpeile. Suoraan sanottuna en ymmärrä miksi minun pitäisi häpeillä tai piileskellä varjoissa. Elämme vuotta 2016, ei kai syömishäiriöt edelleenkin ole tabu?? Tahdon asian kanssa painivan tietävän, että hän ei ole yksin ja ettei häpeily auta ketään. Meitä on muitakin, osa aloittaa, osa sairastaa, osa toipuu, osa on jo täysin parantunut mutta meitä yhdistää kokemus.

 

xoxo Henu