Tämä suorittaja väsyi

Mä kävin vähän eilen ottamassa lepoa sairaalassa. Mä paloin loppuun. Uudet kujeet ja kuviot tiedossa siis.

Ihan ensiksi mun pitäisi opetella pysähtymään. Olemaan armollisempi itselleni ja levättävä kun kroppa sitä pyytää. Mä olen paahtanut sata lasissa tätä arkea koko syksyn. Olen paiskonut MS-taudin taustalle ja ollut muka hirveän onnellinen kokoajan. Niin mä luulin.

Totuus kaikesta selvisi mulle hetken aikaa sitten. Mä olin polttanut itseni täysin loppuun. Kirsikaksi kakun päälle päätyi uusi kipu joka aiheutti paniikin. Molemmat sääriluut tulessa, mikään ei auta, en saa henkeä ja menen shokkiin. Tämä toistui ja toistui kohtausmaisesti. Tämä oli liikaa.

Tämän uuden oireen myötä paljastui totuuksia voinnistani. En minä kärsi vain fatiikista, minä olen masentunut. Väsynyt henkisesti ja erillisenä ms-taudista.

Nyt on siis pysähdyksen ja uudenlaisen hoidon aika. On se myönnettävä etten ole superihminen, minä hajosin. Sisimpäni särkyi tuhansiin palasiin ja nyt niitä keräillään. Tuleva pelottaa ja väsyttää vaan kokoajan.

Jonkinlainen sumu päällä ja ei oikein haluaisi myöntää itselleen tätä. Minunhan piti olla voitolla ja onnellinen. Minunhan piti selvitä kaikesta 100% kuin terveet, eikä antaa sairauden hidastaa.

Keittiön tasojen on kiillettävä, joka päivä on siivottava. Kokoajan jotain pientä. Ninni kaipaa sitätätäjatota ja on tehtävä 110%. Ruoassa ei tingitä, kaikki tehtävä itse alusta loppuun. Kivulle ei anneta valtaa koska kiirekiire. Ei aikaa istua ja juoda kahvia, pöydällä on murusia. Kello on jo puoli kuusi, muussi pitäisi olla jo valmista. Treenaa täysillä ja sitten juokse kotiin pikapikaa ettei vaan lapsi jää paitsioon. Suorita suorita, älä ole surkimus ja laiska. Kiire kiire, aika juoksee ja on vielä puuhailtava sitä ja tätä. Jalkoihin sattuu, haluaisi vain kaatua lattialle ja hengittää. Mutta ei, perunat pilkotaan itse alusta loppuun. Myös bataatti ja porkkanat. Näistä ei tingitä yhtenäkään päivänä. Suorita ja suoriudu, muuten olet surkimus.

Kamalaa, ihan kamalaa. Ei todellakaan elämää. Pelkkää pelkoa sairauden kohtaamista kohtaan. Juoksin mielummin karkuun kipua, kun olisin kohdannut sitä.

Nyt ollaan sitten syvällä sohvan pohjalla. Edessä tuntematon. Uusi tapa elää ammattilaisten avustuksella olisi löydettävä.

Rohkeus kohdata elämä sellaisena kuin se on. Kumpa sen rohkeuden löytäisin. Pelottaa vain liikaa.

Halusin olla täydellinen. Sitä minä havittelin. Superihmisyyttä jota ei mikään horjuta.

Nyt kävi näin. Hanna väsyi suorittamiseen. Voimien tankkausta edessä siis.

Yksi kommentti

  1. Nannu sanoo:

    Moi,
    päädyin siun blogiin facebookin kautta, kun ollaan siellä samassa ryhmässä. 🙂
    Sen lisäks miulla on myös ms-tauti, tosin aaltomainen ja sairastuin siihen vähän vajaa viisi vuotta sitten.
    Mie tykkään kovasti siun blogista, tätä oli tosi mukava lukea, vaikka harmittaakin kaikki siun oireet ja että ne marraskuussa paheni noin kovasti. Mutta ihaninta tässä on se, miten positiivisesti sie kirjotat kaikesta huolimatta. <3
    Miun pitäs siitä ottaa mallia, ehdottomasti.

    -Jaana

Kommentointi on suljettu.