Heippa.

Minä olen onnellinen. Täydellisen ja mahtavan onnellinen. Arki on muodostunut sellaiseksi jossa pärjään ja josta nautin. Olen päässyt nauttimaan liikunnasta täysillä kaiken jälkeen.

Olen saanut talsia kaupunkien katuja ilman rollaattoria, näyttäen terveeltä. Kävellen omin jaloin vakaita askelia pää pystyssä. Fiilis siitä että kaiken jälkeen voin sulautua massaan erottumatta joukosta, on mahtavaa. Vaikken häpeäkään rollaattoria tai ylipäätään MS-tautia niin kyllä nautin siitä että näin 23-vuotiaana saan kulkea ilman apuvälineitä. Saan pärjätä ilman niitä.

Olen niin onnellinen ja voisin sanoa sen tuhat kertaa. Juuri nyt jalkani ns. polttelevat koska treeni vedessä oli jälleen kova. Lähdin treeneihin erittäin jäykkien jalkojen kanssa jotka pistelivät kamalasti, ja palasin kotiin rennompien jalkojen kera. Liikunta on lääke!

Onhan elämäni täysin erilaista verrattuna siihen jos olisin terve. Olen joutunut erakoitumaan ystävistä ja rajoittamaan touhuamista Ninnin kanssa. Joudun miettimään paljon mitä teen ja mitä en. Jos nään ystävää, pidän hauskaa ja juttelen, niin loppupäivän kärsin kognitiivisesta fatiikista tai normi fatiikista. Aivoni eivät kestä melkein minkäänlaista rasitusta tällä hetkellä. Joskus kuitenkin valitsen ystävän, sillä kaipaan heitä. Onhan se surullista että voin sen jälkeen huonosti, mutta on se sen arvoistakin. Onneksi elämässäni on ystäviä jotka ovat tukenani ja ymmärtävät tilannetta. Eivätkä hylkää minua vaikken paljoon pystykään.

Jalkani ovat ottaneet takapakkia viimeisen viikon aikana. Spastisuus lisääntyy ja epämiellyttävä tunne myöskin. Jalat kuitenkin kantavat paremmin ja askel on nopeampaa. Kuntoudun ja huononen samaan aikaan. Erittäin ristiriitaista!

Tämä ei kuitenkaan lannista, ainakaan vielä. Sillä pystyn hieman helpottamaan oloa liikunnalla ja saunalla. Sekä venyttelen enemmän.

Nyt kun kirjoitan tätä, niin mielessäni vain pyörii ajatus siitä että kuinka voin olla onnellinen kun elämäni on tälläistä?

Erittäin hyvä kysymys. On äärettömän raskasta kun luen kirjaa Ninnin kanssa ja en saa puhetta tulemaan. Tai en tunnista kirjan eläimiä koska aivot tilttaavat ja tunnen itseni idiootiksi.

Se ei kuitenkaan ole minun vikani ja siksi en masentele asian kanssa hetkeä enempää. Ehkä myöhemmässä vaiheessa hihitämme Ninnin kanssa kilpaa sille että pöhkö äiti ei tiennyt norsua. 😀

Sydämessäni tiedän olevani hyvä juuri näin. Minä teen parhaani ja enemmänkin jokaikinen päivä. Minä teen enemmän kun uskoisi tämän kuntoisena.

Isäpuoleni vei pyörätuolini tänään lainaamoon takaisin. Luovuin siitä sillä en tarvitse sitä enää, en millekään matkalle! Kuinka ihmeellistä ja outoa katsoa tuota tyhjää pyörätuolin parkkipaikkaa kotona. Se on poissa ja sehän tarkoittaa vaan hyvää. Olen kuntoutunut niin paljon, niiiin paljon ettei minulla tarvitse olla kotona pyörätuolia.

Elämä muuttuu, ja antaa sen muuttua. Eletään täysillä ja nautitaan siitä mitä meillä on. Minulla ainakin on paljon. Kaikki kortit onneen!

En olisi keväällä uskonut miten tasapainoinen tänä syksynä olen. En olisi uskonut sitä että pärjään näin hyvin.

Olen ylpeä itsestäni. Monellakin tapaa.