Heipsun pitkästä aikaa.

Mä olen ollut omassa kuplassani, karsien oikeastaan kaiken muun, kun perheeni. Arki on todella rankkaa tällä hetkellä. Olen täysin loppu, panokset käytettyinä. Tuntuu kuin enää ohuen ohut lanka, joka on rispaantunutkin, pitää mua enää elämässä kiinni.

Mun arkeen on ilmestynyt sietämättömät hermokivut. Otsassa ja jaloissa kipu on kovimmillaan. MS-peikko kaivertaa mun luita puukolla. Jatkuvasti.

Mä en yksinkertaisesti kestä tätä kipua. Se vie mua kohti synkempää ja synkempää pohjaa. Kuitenkin täällä mä oon ja sinnittelen. Minuutista toiseen, Ninnin vaipanvaihdosta seuraavaan. Koitan hymyillä kyynelien läpi. Olla hyvä äiti, olla läsnä. Kivusta huolimatta.

Sain kipulääkkeitä ja toivon että ne alkaisivat hiljalleen helpottamaan oloani.

Tautini on pahentunut taas, uusi pahenemisvaihe uusien oireiden kera. Kipu ei tokikaan ole ainoa oire. Niitä riittää. Jalkani valuvat jälleen huonompaan suuntaan. Heikentyvät hiljalleen. Ja mua pelottaa se aivan kamalasti.

Mä olin niin toiveikas Tysabrin aloituksesta. Vaikka neurot pelkäsivät ettei senkään tehot riitä tähän piruun. Toivon että tämä pahenemisvaihe jäisi ainoaksi tysan aikana ja lääke estäisi jatkossa pahenemisia paremmin.

Koitan keräillä itseäni. Kerätä voimaa kuntoutumiseen. Haluan löytää valon taas. Sen polun jossa tulevaisuudella oli toivoa ja uskoin parempaan.

Kipu vie mua henkisesti niin synkkään olotilaan että on vaikea kaivaa se voimakas ja vahva Hanna, joka selviää mistä vain. Joka voittaa kaikki esteet jotka annetaan. Se Hanna joka on iloinen, hönttihuumorin omistava pösilö. Joka nauraa ja nauraa.

Jossain se on. Hieman nyt uinumassa, mutta eiköhän se heräile hiljalleen. Niin kuin muumitkin talviunestaan. Annan itseni nyt olla heikko.

Annan itselleni aikaa tottua uusiin hajottaviin oireisiin.

Kyllä mä selviän. Ainahan mä oon selvinnyt. Lopulta nostanut pään pystyyn ja kulmakarvat kurttuun kohti vaikeuksia ja niiden yli.

Vaikka mä oon oikeesti aivan loppu, kiukkuinen läheisilleni (joka kaduttaa kun olen niin pinna kireellä) niin totun mä tähän vielä. Opin elämään pahentuneen MS:n kanssa.

Loppuun haluan vielä kertoa että mulla on todellinen aarre miehenäni. Hän jaksaa kantaa hirveän taakan, nähdä tuskani ja seisoa vierellä vaikka olisin kuinka kiukkuinen ja etäinen. Halaa tiukasti vaikka yritän eristäytyä. Olen erittäin onnekas kun vierelläni on kumppani joka rakastaa minua juuri näin. En voisi toivoakaan parempaa taistelutoveria. ♡ tiedän että luet tätä. Mä rakastan sua, koko sydämestäni.