Haluan avioeron mäsästä

Joo. Haluan erota tästä pirulaisesta. Haluan palata aikaan jolloin olin terve.
Haluaisin vain olla onnellinen.

Miten hitossa tässä näin kävi?

Olen erittäin kyllästynyt MS:n tuomiin vaivoihin, särkyihin ja tunnottomuuteen. Kesä ja lämpö lähti, ja mun oireet kovenee ilmojen kylmetessä. Vasen jalka on heikkoa höttöä, oikea sääri vihloo niin kuin puukolla kaiveltaisi. Kädet heikkenee entisestään. Mua väsyttää. Olihan se hyvä olo liian hyvää ollakseen totta.

Ja sit iski viel flunssa.

Mä en osaa valittaa arjessa ja purkaa tätä tuskaa. Mä reippaana vaan selviydyn tunnista toiseen ja ootan että olisi ilta, lapsi nukkumassa ja saisin vain lössähtää sohvalle. Mä olen väsynyt ajatteluun ja jatkuvaan taisteluun. Haluaisin vain olla ilman suurempia murheita ja taakkaa. Mä haluisin hymyillä sydämestäni asti ja olla onnellinen.

Mut mä en pysty. Mun kuori jonka olen rakentanut näyttää onnelliselta ja vahvalta, mut mun sisällä on nuori nainen joka itkee nurkassa keskellä pimeyttä. Itkee ja tuntee suurta tuskaa. Sydän särkyneenä kipujen keskellä. Ulospääsyä ei näy. Näkyy ainoastaan tämä hetki ja se, että selvittävä on ja pysyttävä kasassa. Ei voi hajota, pitää jaksaa. Niin ne muutkin tekee. On oltava reipas, asiat voisi olla huonomminkin.

Pää vaatii olemaan positiivinen. Niin vitun positiivinen. ”Nousithan sä tuolista, sä pystyt kävellä”, ”ole onnellinen ettei kädet ole kokonaan halvaantuneet”, ”Sulla on ihana perhe ja asiat hyvin, mitä yhdestä sairaudesta. Johon ei edes kuole.”

Tiedättekö kun aina ei jaksaisi täyttää edes omia vaatimuksiaan. Mä en jaksa olla vahva. Mä en jaksa välittää olenko taudin niskan päällä. Nää oireet nujertaa mut.

Paha päivä, eilenkin oli, ja sitä edellisenä. Häviöllä ollaan tautia vastaan ja saa nähdä kuin täältä muka taas noustaan. Kuinka laskea muuri ympäriltä ja näyttää muille miten mä oikeesti voin?

Yksi kommentti

  1. Heidi Mattila sanoo:

    Tuttuja tunteita. Ihan samoja käynyt läpi aikanaan. Elin täysin jossain mustassa aukossa, jota ei ollut ulospääsyä ja samalla hoidin pientä lasta. Ajatuksena vain, että olen täällä huolehtimassa tuosta pienestä, maailmalla ei muuta mulle ole enää tarjota. Kävin avosopparin 1,5v diagnoosista ja se oli alkupotku mun sopeutumiselle. Tokikin se tie oli hyvin pitkä ja kivinen, mutta nyt 5v diagnoosista alan vihdoin saada taas kiinni siitä elämän punaisesta langasta. Mun suru- ja hyväksymisprosessi meni pidemmän kaavan mukaan, mutta ei siinä ole mitään väärää. Jos mä nousin tosta suosta niin säkin varmasti nouset, ajan kanssa. (Believe me, mulla on sellaiset suot takana ettei tosikaan)

    Pyydät ja otat apua vastaan. Voimia sulle jaksamiseen!

    http://hmwithhm.blogspot.fi/

Kommentointi on suljettu.