1.1.2015 päätin kääntää elämäni suuntaa. Olin sairaanloisen ylipainoinen 23-vuotias nainen joka vihasi itseään ylikaiken. Pienen tytön äiti, jonka elämäntavat olivat hävettävän huonot. Kehossa oli paha olla ja peiliin katsominen itketti. Läskit hyllyvät ja lyllyivät ja energisyys oli tipotiessään. Nyt oli siis aika muuttua ja päästä ylipainosta eroon.

En halunnut tytölleni sitä mallia elämästä, en halunnut olla väsynyt ja sairaan näköinen. Itseään inhoava äiti ei ole todellakaan hyvä malli lapselle. Mikä siis olisikaan parempi syy muuttua ja muuttaa elämäntavat?

Olin laihduttanut useita kertoja elämässäni ja lihonut takaisin. Jojoilua vuodesta toiseen. Päätin että tämä on viimeinen kerta kun yritän ja tällä kertaa onnistun.

Olin syönyt terveellisesti muutaman viikon kun huimaus iski. Kaatava huimaus joka vei vasemman jalan samalla pois alta. Huimaus lisääntyi ja lisääntyi. Jalka meni tunnottomaksi huimaus”kohtauksen” aikana. Silti jatkoin lenkkeilyä ja jumppaamista, oireet eivät saaneet minua vielä huolestumaan. Projekti eteni hienosti ja aloin saada touhusta kiinni. Olo keveni ja kilot lähtivät huimaa tahtia. Jo parissa viikossa muutoksen huomasi omassa olossaan, enkä kaivannut surkeita ruokavalintojani enää.

Tuli helmikuu ja huimausoireet ja jalan tökkiminen oli jo arkea. Läheiset yrittivät saada mua lääkäriin. Lisäsin vitamiineja sillä ajattelin tilanteen johtuvan jostain puutostilasta. Lisäsin myös suolaa, ei muutosta. Helmikuussa vasen käsi menetti voimansa ja tämä sai minut huolestumaan. Soitin terveysneuvontaan ja sain suosituksen mennä päivystykseen samantien.

Huhheijaa kuinka ärsytti lähteä päivystykseen tälläisten oireiden takia, minä kun en sinne helpolla koskaan talsi. Sain nopeasti hoitoa ja lähetteen seuraavalle aamulle meilahteen pääkuviin. Mietin vaan että huh mitä resurssien tuhlausta mennä pääkuviin. En todellakaan osannut ajatellakaan mitä päästäni voisikaan löytyä. Vitamiininpuutos se olisi, ei sen enempää.

Aivoistani löytyi tulehduspesäkkeitä, paljon. Jotka viittasivat täysin MS-tautiin. Diagnoosia en vielä silti saanut koska likvor oli otettava ja suljettava pois kaikki muu.

Shokki oli hirmuinen. Voi kuinka mä itkin ja olin aivan sekaisin. Tiesin mikä on MS-tauti. Olin vuosia sitten ollut avustajana tautia sairastavalle. Ihailin häntä ihmisenä suuresti. Hänen elämänasennettaan ja sitä loistavaa huumorintajua. Nyt olin itse sairastunut? En vaan voinut uskoa.

Jatkoin silti laihdutusprojektiani, ja laihduin. Voin kehossani paremmin.

Likvor oli ja meni, ja sain diagnoosin. Siitä lähti matkani MS-taudin kanssa. Taistelu tautia vastaan. Olin edelleen 23-vuotias nainen, äiti, vaimo. Juuri sairastunut ja keskellä elämänmuutosta monella saraa. En oikein tiennyt miten aion selvitä kaikesta.

Olla äiti: hoivata, rakastaa ja kasvattaa lapseni.
Olla vaimo: rakastaa, olla rakastettuna ja jakaa arki.
Olla nainen ja päästä itseinhostani ja laihtua.
Olla sairas, ja päästä jotenkin sinuiksi sen kanssa.

Onhan tässä ollut hommaa. Hemmetisti hommaa. Päivät vilkastuvat kokoajan kun tyttäreni kasvaa. Tauti on koetellut ihan hurjana. Suhde on samalla ollut koetuksella, mutta samalla vain vahvistunut. Rakastan miestäni entistä enemmän, ja kunnioitan entistä enemmän. Hän on ollut todella kovilla, ja kantanut päävastuun kaikesta melkein koko vuoden.

Kuis mun projektin sitten kävi?

Nyt elokuussa olen 38kiloa kevyempi nainen. Inhoan itseäni vähemmän, todella paljon vähemmän. Olen äärettömän ylpeä itsestäni sillä helppo tie ei ole ollut. Mutta minä päätin onnistua ja sen myös tein, olin sitten sairas tai en.

Elämässä pystyy mihin vain. Se usko itseensä, ratkaisee. Minä uskoin itseeni kaiken sen inhon keskellä, minä uskoin että pystyn. Sain kyytiini extramatkustajan kesken reissun, se on hidastanut hieman tahtia sillä pistää fysiikan koville, muttei se ole onnistunut pysäyttämään minua.

Tavoitteeseen on vielä matkaa, mutta hyvä tahti on meneillään ja muutokset joita olen tehnyt ovat sellaisia jotka kantavat läpi elämän. Ei rääkkiä tai dieettejä. Ne eivät vie pitkälle.