Pohdintaa

Jäin eilen miettimään mieheni kommenttia. Puhuimme blogistani ja siitä etten kirjoita anonyymisti. Mieheni totesi sen olevan niin hienoa etten mieti mitä muut miettivät, vaan olen juuri se mikä nyt olen. Sairaushan on minussa ja on tullut jäädäkseen.

Minulle oli alusta lähtien tärkeää olla salailematta tätä. Tuntui kuristavalta olla jakamatta kohtaloani. Olen yleisestikin aika avoin persoona. Toki vain aivan lähimmät tietävät syvimmät tuntoni, mutta tunteista puhuminen ei ole yleisesti minulle mahdottomuus.

Jäin miettimään mieheni kommenttia siksi, etten ollut edes ajatellut asiaa. Sehän voisi olla täysin selvää että haluaisin kirjoittaa nimettömänä. Tämä on niin suuri asia ettei sen jakaminen omilla kasvoillaan ole kaikille selvyys. Minulle se on. Tämän kaiken purkaminen kirjaimiin helpottaa aivan älyttömästi. Ja minua ei näin ilkeästi sanottuna liikuta jos joku kiusaantuu siitä kuinka avoin olen. Ansaitsen kaiken helpotuksen tähän minkä vain keksin.

Toivon että joku saisi lohtua teksteistäni, joku jolla on myös vaikeaa ja elämä koettelee. Ja tietää ettei ole yksin.

Minulla oli jotenkin kevyt olo eilen kirjoittamiseni jälkeen. Palasia järjestyi päässäni paikoilleen. Ainoa huono puoli oli se, että fatiikkini puhkesi erittäin voimakkaana kirjoittamisen jälkeen. Puhe puuroutui, huimasi, väsytti niin paljon etten jaksanut edes pitää silmiäni kiinni. Makasin pimeässä huoneessa rutistellen tyynyä. Lähtihän se olo siitä sitten helpottamaan, eikä minua harmita moinen kohtaus. Se oli sen arvoista että henkisesti sain henkeä paremmin.

Alan jo tottua siihen että kun tekee jonkin valinnan niin se tuottaa olooni seurauksia. Kaikenlainen normaalista poikkeava rasitus aiheuttaa oireita. Vaikka olen vielä todella tuore sairastunut, en enää muista kauhean tarkkaan miltä arki tuntui terveenä. Ajatusmaailmani oli täysin erilainen, kaikki oli itsestäänselvää. Narisin ”pikkuasioista”. Yhyy, sataa, ei voi mennä lenkille. MITENNIIN ei voi?! Nyt antaisin mitä vain että voisin lenkkeillä edes 500 metriä kaatosateessa omin jaloin reipasta vauhtia.

Oikeasti. Ei moisia todellakaan miettinyt silloin, eikä tietysti tarvinnutkaan. Olinhan terve. Sitä kummasti alkaa arvostaa niiiiiin pieniäkin asioita kun ne menettää. Toivon että saan osan vielä takaisin, että kuntoutuisin lisää ja saisin elää edes vähän niinkuin ennen.

Toivo. Sitä ei sovi menettää.

Rakas mieheni & minä.

Teet tästä kaikesta helpompaa kestää.

Ennen diagnoosia. Minulla ei ollut vielä hajuakaan millainen elämäni on ensi kesänä.

2 kommenttia

  1. Anonyymi sanoo:

    Hienoa Hanna, että olet rohkea! Sillä se vaatii rohkeutta olla avoin mäsä. Mulla oli alunperin samanlainen ajatuskanta, että en salaile sairauttani. Vähät energiavarat voi käyttää johonkin muuhunkin, kuin sen pohtimiseen, mitä muut ajattevat. Toivottavasti sun mäsäsi rauhoittuu alkujäristyksen jälkeen ja toivut jälleen lenkkeilykuntoon <3. Eka vuosi oli jatkuvaa vuoristorataa, silloin oltiin pulssihoidossa aina osastolla ja sairaalapäiviä, viikkoja kertyi runsaasti. Aloitin Betaferon -lääkityksen, ja mäsä meni "horrokseen" useaksi vuodeksi -ainakin pahisten osalta. Olin suht hyvässä kunnossa lukuunottamatta jatkuvaa uupumusta, mikä vaivaa edelleenkin. Tee kaikkea sitä, mitä voit -älä sure sitä, mitä et voi tehdä enää. Älä luovu mistään ensin kokeilematta!

  2. En tiedä miten tänne sivuillesi oikein eksyin, mutta jään seuraamaan blogiasi. 🙂 Tädin agressiivisen MS taudin kautta sairaus on tullut tutuksi. Yritä säilyttää Hanna tuo loistava asenne, vaikka varmana vaikeaa tulee olemaan! Iso voimahalaus ja tsemppiä! <3

Kommentointi on suljettu.