En jaksa nousta sängystä. En jaksa tehdä ruokaa. En jaksa syödä. En jaksa mennä töihin (menen silti). En jaksa siivota. En jaksa kirjoittaa. En jaksa katsoa telkkaa. En jaksa lukea. En jaksa soittaa saksofonia. En jaksa. En jaksa en jaksa en jaksa.

Sain maanantaina tietää, ettei sopimustani jatketa työpaikassani. Määräaikaisuudelle ei siis tarjota jatkoa. ”Ei tarvita”. Joopa, yritykseen on rekryt auki tälläkin hetkellä, mutta ei tarvita osaavaa ja hyvää työntekijää joka ei ole saanut kuin kehuja?? Tuntui että kuolen. Mitä minä taas olen tehnyt? Miksi olen niin paska, että minua ei arvosteta. Nautin työstäni ja kerrankin koin olevani siinä hyvä. Kerrankin olin työssä, jossa saatoin nähdä itseni useamman vuoden putkeen. Mutta ei. En siltikään ollut tarpeaksi hyvä. En ollut tarpeeksi… niin, mitä? Mikä minussa on niin pielessä, että menetän työn josta nautin?

Masennus. Se minussa on pielessä. Minussa asuu pieni suuri mörkö, joka varmistaa, etten pysty elämään normaalia elämää. Jos oloni on sen verran hyvä että pystyn tekemään töitä ja nauttimaankin työpäivistä, aiheuttaa sairaus kuitenkin minulle leiman, jota en pääse karkuun. Se leima sanoo, että olen aina pois. Että romahdukseni on vain ajan kysymys. Että aiheutan lopulta enemmän harmia kuin hyötyä. Että olen paska. Masennus on työnantajille kuin punainen viitta härälle. Sitä ei ymmärretä eikä sitä haluta ymmärtää. Todetaan vain, että tässä ihmisessä on vika jota ei voida korjata joten heitetään se menemään, vaikka hän olisi kuinka hyvä työssään.

Hetken aikaa luulin löytäneeni paikkani maailmassa, ainakin hetkeksi. Hetken aikaa luulin että saan nauttia niistä ihanista ihmisistä ja siitä työstä niin kauan kuin haluan. Hetken aikaa olin oikeastaan aika onnellinen. Nyt olen taas hukassa. En taas tiedä mitä tekisin, mihin menisin. Mitä minä haluan?

On se kumma kun ei aurinko paista

kun polttaa kynttilää kahdesta päästä
Raitoja tukassa mul on kompassi hukassa

kertokaa mitä mä teen

-Titta –

• Minka