Viikonlopun onnen hetket

Masennus on tila, joka piilottaa alleen kaikki hyvät tunteet, rakkauden ja onnellisuuden. Jotkut onnen hetket ovat kuitenkin niin voimakkaita, että ne pyrkivät väkisin pinnalle. Ne onnen hetket ovat vain pilkahduksia, mutta niistä tunnistaa että sydän oli hetken aikaa onnellinen. Tähän viikonloppuun mahtui paljon pieniä onnen hetkiä ja ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.

Halusin yllättää veljeni lapset hakemalla heidät päiväkodista veljeni kanssa ja voi niiden lasten ilmeitä! Vili katsoi ensin hämmentyneenä, sillä olenhan juuri värjännyt hiukseni vaaleiksi, mutta sitten kun hän tajusi kuka häntä oikein tulikaan hakemaan levisi iso virnistys hänen naamalleen. Sitten hän jo juoksikin suoraan sieltä kuralätäköstä jossa oli juuri ollut makaamassa syliini huutaen matkalla ”mun Minka tuli!” Miten onnellinen olinkaan juuri siinä hetkessä.

Elli on niin ujo, että ensimmäiseen puoleen tuntiin hän ei puhunut minulle tai minun seurassani mitään, vilkuili vain ja hymyili. Niin hän aina tekee. Kuitenkin kun päästiin veljelleni pelasimme muistipeliä lasten kanssa. En olekaan pelannut muistipeliä sitten oman lapsuuteni. Jossain kohtaa Vili hermostui ja halusi leikkiä omia leikkejään, joten menin Ellin kanssa hänen huoneeseensa leikkimään nukeilla ja My Little Poneilla. Minä taisin olla enemmän innoissani poneista kuin Elli, ne ovat ihania! Lasten kanssa on ihana leikkiä, kun pääsee olemaan lapsi itsekin.

Illalla pelasimme koko konkkaronkka Wii:tä ja Elli istui pitkän aikaa vieressäni ja antoi välillä pusuja. Välillä hän taas oli kissa joka vaati silityksiä. Jossain kohtaa Vilikin liittyi joukkoon ja sitten oli kaksi kisua joita piti rapsutella ja silitellä ja pussailla ja jotka maukuivat kovasti!

Lasten mentyä nukkumaan pelasimme me aikuiset trivial pursuittia myöskin Wii:llä. Hävisin todella komeasti sillä minulla ei ole minkään näköistä nippelitietoa, mutta rakastan tuollaisia hetkiä veljeni kanssa. Nauramista ja vain olemista. Tietysti tähän yhtälöön kuuluu hänen avovaimonsakin, mutta olen ystävystynyt hänen kanssaan, joten hän tulee ihan luonnollisena osana mukaan näihin tilanteisiin. Sitten taas on niitä minun ja veljeni omia hetkiä, kuten jääkiekkomatsit tai satunnaiset pizzahetket.

Lauantai aamuna aamiaisen jälkeen leikimme lasten kanssa autoilla. Opetin Vilille että kun tulee kolari, tulee poliisi ja kirjoittaa sakon. Sitten piti tietysti koko ajan kolaroida että Vilin poliisiauto pystyi tulemaan sakottamaan. ”Tässä sakko! Jos vielä kerran kolaroitte, vien teidät putkaan!” Nauroin niin pahasti. Autoleikkien jälkeen otimme suunnan kohti lasten mummolaa, eli minun ja veljeni vanhempien kotia.

Soitin saksofoniani ja lapset kuuntelivat vieressä. Soitin Jaakko kultaa ja Elli lauloi samalla kun soitin (olin opettanut Ellille kyseisen laulun edellisenä iltana). Jossain kohtaa Vili totesi, että ”ihan kuin konsertissa olisi!” Pussasin ipanan kumoon. Annoin myös lasten kokeilla foniani, siis puhaltaa siihen ja uskomatonta kyllä he saivat siitä ääntä! Foni ei ole mikään helpoin soitin, sitä pitää osata puhaltaa juuri oikein että siitä saa äänen. Ehkä Vilistä ja Ellistä tulee myös fonisteja joskus, hih!

Sunnuntaina lapset tulivat taas mummolaan ja olivat villejä kuten aina. Jossain kohtaa piti mennä ulos ja paras niksi saada lapset pukemaan on se että täti kantaa heidät vaatteiden luokse. Kannoin ensin Vilin ja sitten palasin hakemaan Elliä. Kannoin Ellin eteiseen ja kun olin päästämässä irti, tarrasi Elli minua tiukasti niskasta kiinni eikä suostunut irrottamaan. Halasin tietysti vähintään yhtä tiukasti takaisin ja hetken halittua Elli totesi, että ”minä halin sinua aina! Minä haluan ulkona takaisin sinun syliisi halimaan!” Kuolin siihen paikkaan.

Ellii

Palelen aina ihan kamalasti ja en siitä syystä lauantaina päässyt ollenkaan ulos lasten kanssa koska jäädyin heti kun yritin (äiti sitten hoiti tämän ”ulkoiluttamisen”). Tänään äiti oli laittanut sängylleni odottamaan isin kunnon toppatakin, jonka sitten vedin niskaani. Sen ja kahden kollarihousut päällekkäin, sekä veljeni ainakin kuusi numeroa liian suuret minua polviin saakka tulevat karvasaappaat. Niissä sitten raahauduin ulos ja voin sanoa että ei ollut kylmä, varsinkin kun ulkona oli joku +3. Meinasin kuolla nauruun kun äiti otti minusta kuvia. Sain vielä neronleimauksen istua Ellin pieneen kelkkaan. Äiti nauroi vedet silmissä kun eihän sitä koko kelkkaa näkynyt minun altani ja sitten vielä kun juutuin siihen enkä enää päässyt ylös niissä isoissa saappaissa. En muista milloin viimeksi olen nauranut niin paljon!

mee

me

jumissa

Kun tultiin sisälle, siirryttiin leikkimään rakentamaamme linnaan. Vili katsoi minua silmiin ja kysyi ”täti rakastatko sinä minua?” Nappasin pojan syliini ja totesin että aina olen rakastanut ja aina tulen rakastamaan. Sitten poika istui pitkään sylissäni ja keskustelimme kaikesta mistä nyt viisi vuotiaan kanssa voi keskustella (yllättävän viisaita nuo pienet ovat!), esimerkiksi koulusta. Ohikiitävä hetkihän tuo oli ennen kuin se meni taas riehumiseksi, mutta se oli ihana hetki.

Pusuttelin Elliä kumoon kahvipöydässä ja totesin että nappaan hänet mukaani ja adoptoin, otan hänet asumaan luokseni. Elli sitten kysyi isältään, että ”isi milloin voidaan muuttaa tädille?” Veljeni vastaus oli hyvin hänelle tyypillinen: ”Sitten kun isiltä loppuu rahat?” Elli sitten innoissaan kertoi minulle sitä mitä hänen isänsä oli juuri sanonut. Hassu tyttö.

Yksiä ihanimmista hetkistä ovat aina ne eron hetket. Kuullostaa ehkä vähän väärältä, mutta se kun ne pienet ipanat vaativat halia ja pusua tekee minut aina niin onnelliseksi. Ja se kun he aina kysyvät milloin tulen moneksi yöksi kylään. Ja ne hetket, kun lapset selittävät minulle jotain sellaisella lapsen vakavuudella. Kun sitä juttua riittää ja riittää. Heillä on uskomaton mielikuvitus ja heidän juttujaan on ihana kuunnella, kun he vain ovat niin… Tuollaisia. Rakkauspakkauksia!

Viikonlopun paras hetki oli kuitenkin se, kun istuin junassa matkalla kotiin ja kuuntelin musiikkia. Pystyin pitkästä aikaa hengittämään vapaasti, ilman että ahdistus istui hartioideni päällä painaen niitä lysyyn. Tiedän kokemuksesta etteivät onnen hetket kestä tämän sairauden kanssa kauaa, mutta olen oppinut nauttimaan niistä pienistäkin hetkistä. Ne ovat kuitenkin merkki siitä, että kyllä tästä vielä parannutaan. Joskus vielä se onnellisuus on pysyvä tila, eikä valonpilkahdus pimeässä.

Minka

2 kommenttia

  1. suvi sanoo:

    Luin äsken kaikki sun kirjotukset putkeen. Samaistun niin paljon noihin kohtiin kun kuvailit tuntemuksiasi ja esim tässä kirjoituksessa kuinka masennuksessa onnen hetket ovat vain pilkahduksia. Haluaisin itsekin kirjoittaa blogia mutta en saa puettua tunteita sanoiksi. Kuitenkin, kun luin tekstiäsi tuntui kuin se olisi minun kirjoittamani. En osaa psykologin luona juurikaan kertoa miltä minusta tuntuu tai on tuntunut, mutta jo tämä auttoi minua tunnistamaan tunteitani ja ajatuksiani. Ehkäpä tässä joku päivä, kun jaksan ja kykenen ja olen saanu keskittymiseni äärimmilleen, saisin ensimmäisen tekstini kirjoitettua. 😀
    jatka samaan malliin!

    • Minka sanoo:

      Hei, kiitos kommentistasi 🙂 kannustan ehdottomasti kirjoittamaan, sillä se helpottaa ainakin omaa oloani suunnattomasti aina ja siitä on apua terapiassakin, sillä terapeuttini lukee blogiani ja sitten saamme siitä keskustelun juurta kun puhuminen on muuten vaikeaa. Tai jossei muuten, niin kirjota vaikka päiväkirjaa! Itse käytämme sellaista vihkosta johon kirjotetaan aina mietteitä ja kotitehtäviä, voin täyttää sitä laulujen sanoilla jne. Ehdota ihmeessä omalle psykologillesi tätä!

Kommentointi on suljettu.