Töihin paluun vaikeus

WeHeatIt
WeHeatIt

Kuukauden sairaslomani loppui maanantaina. Tosin töihin palaan vasta huomenna, sillä sain onnellisesti työvuorolistaani pari vapaapäivää sairasloman perään. Minulla on todella ristiriitaiset tunteet töihin palaamisesta. Toisallta saisin rutiinia päiviini jotka tällä hetkellä kulutan nukkumalla miten sattuu ja tekemällä oikeastaan kaikkea muuta paitsi jotain kehittävää. Ahdistuneena ja neuvottomana.

Toisaalta saan taas suorituspaineita. Minulla on enää kaksi kuukautta aikaa todistaa olevani hyvä työntekijä, olevani tehokas ja tarpeellinen, ennen kuin sopimukseni loppuu ja jatkosta firmassa päätetään. Rakastan työtäni ja haluan hitto vie jäädä! Vihaan kuitenkin epävarmuutta. Sitä etten tiedä jatkuuko sopimukseni. Jos tietäisin, stressaisin työstänikin paljon vähemmän. Ahdistuisin paljon vähemmän ja saisin paljon vähemmän suorituspaineita.

Sitten taas siellä on ihania ihmisiä, ketkä saavat minut aina nauramaan. Ja olen hyvä työssäni, saan siitä onnistumisen iloa. Mutta toisaalta nyt myös monet tietävät minusta enemmän. Ennen sairaslomaani kukaan töissäni ei tiennyt että sairastan masennusta. Kerroin sen läheisille työkavereillenikin vasta kun jouduin sairaslomalle. Pelkään sitä, miten minuun suhtaudutaan. Ajattelevatko nyt kaikki etten ole tarpeeksi hyvä tai että olen surkea tai että että että… Jotain pahaa varmasti tapahtuu. Minut erotetaan. Olen surkea työntekijä ja nyt he ajattelevat niin. Pääni hajoaa näistä ajatuksista ja siitä tunteesta että olen huono ja nyt kaikki tietävät sen, kun kaikki tietävät masennuksestani.

WeHeartIt
WeHeartIt

Pahinta kuitenkin on ne säälivät katseet joita masentunut saa. Katsotaan säälivästi, kohdellaan kuin menisin rikki normaalista puheesta ja sitten juostaan mahdollisimman äkkiä karkuun ettei minun kanssa tarvitsisi puhua, sillä kaikki ajattelevat ettei masentuneelle voi puhua kuten normaalille ihmiselle. Kyllä, itken melko paljon sisäisesti. Kyllä, olen herkempi kuin muut. Kyllä, en kestä esimerkiksi todella kärkästä kritiikkiä, sillä kestän sitä jo pääni sisällä tarpeeksi. Mutta olen kuitenkin vain ihminen ja en halua mitään muuta kuin että ihmiset lakkaavat juoksemasta karkuun ja että minun kanssani ollaan kuten kenen tahansa muunkin kanssa. Vitsaillaan ja keskustellaan.

Sairaslomalla olo itsessään on ollut minulle tietyllä tavalla todella vaikeaa. Ahdistaa, kun tuntuu että pitäisi olla tekemässä jotain oleellista. Ahdistaa kun tietää että pitäisi olla töissä eikä kotona. Ahdistaa kun on joutunut tekemään vaikean päätöksen ja siirtämään valmistumista oman jaksamisen takia. Vihaan laittaa itseni muiden edelle. Kyllä, vihaan sitä. Vihaan sitä että pitää ajatella joskus itseään ennen muita ja ennen velvotteita. Vihaan sitä että minun masennukseni pakottaa minut ajattelemaan omaa hyvinvointiani. Välillä vihaan itseäni.

Masennus
WeHeartIt

Toisaalta olen myös tuntenut oloni paremmaksi sairasloman aikana. Olen nauttinut yksinolosta ja saanut paljon asioita hoidettua. Olen hoitanut meille oman kodin poikaystäväni kanssa (muutamme 1.4., kerron fiiliksistä siihen liittyen vähän myöhemmin), pakkaillut, levännyt. Hoitanut itseäni. Neulonut ja kirjoittanut. Löytänyt osan itsestäni. Masennus on hukuttanut minut johonkin mustaan mönjään enkä enää tiedä kuka olen. Kuka tai millainen olen. Löysin itsestäni kuitenkin tämän kuukauden aikana taas kirjailijan. Rakastan kirjoittamista ja se on aina helpottanut oloani.

Uskallan taas haaveillakin; oman kirjan kirjoittamisesta. Olen haaveillut siitä niin kauan kun olen osannut kirjoittaa – ehkä vähän kauemminkin. Kun en vielä osannut kirjoittaa, leikin kirjoittavani. Minulla oli monta vihkoa täynnä leikkitekstiä ja saatoin tuhertaa niiden kanssa monta tuntia. Päässäni vilisivät monet tarinat ja kirjoitinkin ensimmäisen kirjan mittaisen tarinani ollessani ala-asteella, viidennellä tai kuudennella. Voitte siis uskoa miten onnellinen olen, kun olen taas löytänyt tämän puolen itsestäni. Parantuminen on taas askeleen lähempänä.

Minka

3 kommenttia

  1. mintti sanoo:

    Niin tuttuja nuo tunteet sairaslomasta ja töihin paluusta! Olen monesti ollut masennuksen takia pitkilläkin sairaslomilla, pisimmillään olin vuoden pois opiskelusta ja 4 kuukautta pois töistä. Olen itkenyt töissä ja lähtenyt kesken ja vaikka mitä. Mä otin sen linjan että olen ollut tosi avoin mun sairauksista ja olen valistanut työkavereitä. Siitä on ollut apua ja nykyään he kaikki tietävät paljon enemmän kaksisuuntaisesta ja masennuksesta ja ahdistuksesta ja vaikka mistä 🙂 Ei kukaan sua vihaa, Ja ihanaa että olet löytänyt kirjoittamisen, sulla on selkeästi siihen taitoja 🙂

  2. Mari sanoo:

    Haleja Minka <3
    Itse olin viime kesänä viikon sairaslomalla, ensimmäistä kertaa mielenterveydellisen asian takia. Oli vaikeaa myöntää että tarvitsen sairaslomaa. Mutta se oli tärkeä viikko. (Vaikka töissä joku kävikin esimiehelle ihmettelemässä miten olin fb:ssä kirjoittanut olleeni mm. pyöräilemässä ja Helsingissä tapaamassa ystävää…)
    En ole työkavereille puhunut että minulla on mielialalääkitys.
    Olet ihana ja rohkea. <3

  3. Oona sanoo:

    Voin niin samastua sinuun!! Tsemppiä ja voimia täältä!! 🙂 <3

Kommentointi on suljettu.