Töihin palaamisen yllättävä keveys

Palasin eilen töihin. En nukkunut edellisenä yönä kovin hyvin, pyörin ja heräilin. Jännitin. Pelkäsin. Ahdistuin. Odotin innolla. Ahdistuin lisää. Pelkäsin vielä enemmän. Onneksi tiesin, että hyvä ystäväni Senja olisi töissä samassa vuorossa ja samassa paikassa. Aina kun tunsin että ahdistus tulee, aloin ajattelemaan sitä miten hauskaa meillä aina on yhdessä. Miten saisin takuuvarmat naurut monta kertaa työvuoron aikana ja että vaikka meidät erotettaisiin jossain kohtaa vaikka eri päihin tai jotain, niin ainakin työvuoro kestäisi vain neljä tuntia.

Koko taksimatkan töihin olin valmis avaamaan oven keskellä moottoritietä ja jäämään kyydistä. En ole valmis, en halua, en tahdo! Tahdon takaisin kotiin! Mutta en voi olla enempää sairaslomalla. Mutta en ole valmis palaamaan! Pistin silmät kiinni ja ajattelin että näen ystäväni kohta. Että siellä on kivoja ihmisiä. Jotka eivät toivottavasti katso minua säälivästi. Mutta Senja ei ainakaan katso. Senja on kiva. Senja on ensimmäisen työpäivän pelastus.

Rakastan tätä kuvaa Senjasta! Hän halusi näyttää uudet hiuksensa muttei kuulemma osannut ottaa selfietä. Tästä tulee aina hyvä mieli.
Rakastan tätä kuvaa Senjasta! Hän halusi näyttää uudet hiuksensa muttei kuulemma osannut ottaa selfietä. Tästä tulee aina hyvä mieli.

Menin töihin. Menin tuttua reittiä, tuttuun taukohuoneeseen. Olin unohtanut taukohuoneen koodin. Kokeilin vaikka mitä yhdistelmiä. Kukaan muu ei ollut taukohuoneessa joten en voinut koputellakaan. Tuskastuin. Lopulta tuttu työkaveri tuli. Miten ilahduinkaan nähdessäni Riikan! Ensimmäinen työpäivä ja ensimmäiset kasvot ovat tutut ja iloiset. Skannasin Riikan ilmeitä (olenhan nyt expertti kun olen katsonut melkein kaikki kolme tuotantokautta Paljastavista Valheista!) enkä löytänyt häivähdystäkään säälistä, vaikka olin melko varma että hänkin oli lukenut tekstini masennuksestani facebookissa. Huokaisin helpotuksesta.

Työvuoron alkuun oli vielä 20minuuttia, Senja oli sanonut tulevansa taukohuoneeseen ehkä 10 vaille 5, eli kymmenen minuutin kuluttua. Istahdin koneen ääreen, tutkin sähköpostini. Vitsailin Riikan kanssa. Täytin vesipulloni. Sitten taukohuoneen ovi kävi, kurkkasin naulakon taakse ja siellä se tuttu blondi tyttö oli. Ilmeeni kirkastui ja en muista viime kertaa kun olisin ollut niin ilahtunut kuin silloin.

Ensimmäinen päivä meni nopeasti. En osannut päättää katsoivatko ihmiset minua säälivästi vai kannustavasti. Kai katseissa oli molempia. Kummatkin tuntuivat yhtä ikäviltä. Katsokaa minua kuin normaalia ihmistä, jooko! Puhun mielelläni masennuksestani, kaikesta siihen liittyvästä. Kysykää, kuunnelkaa. Älkää vain katsoko. Olkaa kavereitani. Edes hyvän päivän tuttujani. Kunhan ette sääli.

Tänään minulla oli taas aamuvuoro, muttei ketään tuttua. Senjakin oli eri pisteellä kuin minä. Jännitti eri tavalla kuin eilen. Pärjäänkö yksin? Tai siis ilman ketään jolle itkeä jos ahdistaa kesken työpäivän. Pärjäsinhän minä.

WeHeartIt
WeHeartIt

”Minka!” ”Mitä!?” (voi paska mitä minä nyt olen tehny, saan potkut apua paska paska paska) ”Istutaanko kuvalle?” ”Ai minä vai?” ”Niin” ”Ai nyt vai?” ”Niiiiiiin” ”No istutaan vaan” (voi paska osaanko enää mitään en halua kuvalle vielä en ole valmis!). Sitten istuimme kuvalle. ”Totaaaaa… En oo ollu töissä kuukauteen” ”Kuukauteen?? Se on aika pitkä aika. Iskikö flunssa?” ”Njoo…” Kuvalla istuminen jatkui ja se meni ihan hyvin, paremmin kuin oletin. Hahmotin tavaroita ja tein avauksia ja hoidin hyvin homman. ”Niin siis… Olin pois masennuksen takia” ”Ai! Nyt on parempi fiilis?” ”Joo, musta tuntuu että tää kuvalla olo onnistuu nyt paljon paremmin ku ennen sairaslomaa!” ”Joo mä just mietin että ei uskoisi että oot ollu kuukauden pois. Tosi hyvin menee!” JES olin niin ylpeä itsestäni! Sain kehuja! Osaan vielä asioita!

Siinä kuvahuumassa vuoroesimies tuli kysymään haluanko jatkaa työpäivääni ja tehdä pitkän aamun, eli 11,5h. Punnitsin asiaa nopeasti päässäni. Menen huomenna vasta yhteen. Tänään on todella hyvä fiilis. Saan jäädä tänne pisteelle jossa on välillä todella hiljaista eli rentoa. Täällä näyttää olevan vain kivoja ihmisiä. Saan jatkaa kuvakoulutusta myöhemmin tänään, eli saan kirittyä koulutustani kiinni sairasloman jälkeen. ”Jatkan!” ”MAHTAVAA!”. Nauratti esimiehen reaktio. Nauratti koko päivän oikeastaan. Oli hyvä olo. On hyvä olo.

Töihin palaaminen on saanut minut voimaan paremmin. Nautin olostani. Nyt kun vain muistaisi etten taas tee 135h kolmeen viikkoon vaan tarkkailen omaa jaksamistani. Kun löytää jotain jota rakastaa tehdä, sitä helposti hukkuu siihen. Olen oppinut sen kantapään kautta.

Minka

Yksi kommentti

Kommentointi on suljettu.