Tiedän mitä ajattelette; mitä hyvää masennuksessa muka voisi olla? Mitä hyvää voi olla tässä sairaudessa, joka syö sielun, uuvuttaa mielen ja käärii ihmisen mustaan sumuun jossa elämänilo katoaa? Huonoina päivinä ei mitään, myönnän sen, mutta välillä on niitä hyviäkin päiviä jolloin voi saada jotain hyvääkin irti tästä sairaudesta. Välillä siellä mustan sumun keskellä, kun tuntuu ettei parane koskaan, ei voi välttyä ajattelemasta että tässä ei voi olla kaikki. Tiedän kyllä etten tule olemaan masentunut koko elämääni. Vielä tulee se päivä kun tunnen auringon lämmön ihollani, huokaisen syvään ja voin vihdoin todeta olevani parantunut. Tai no, vaikean masennuksen sairastaneena on aina riski että romahtaa taas. Aina on riski, että tulee uusi aallonpohja vastaan, mutta sen riskin kanssa on vain elettävä.

Ensimmäinen ja suurin hyvä asia mitä olen saanut tästä sairaudesta, on hetkessä elämisen taito. Olen aina ollut ihminen joka elää joko liian kaukana tulevaisuudessa tai liian kaukana menneisyydessä. En ole osannut pysähtyä tai edes vauhdissa keskittyä tähän hetkeen. Masennus on pakottanut siihen. Masennuksen kanssa on vain pakko ottaa päivä kerrallaan, sillä et koskaan voi tietää seuraavan päivän oloa. Et voi koskaan tietää pääsetkö ylös sängystä huomenna vai onko olosi mitä mainioin. Et voi enää tehdä suunnitelmia kuukauden päähän, sillä et voi tietää jos juuri sinä päivänä haluat vain kuolla pois. Hetkessä elämisen taito on kuitenkin harvinainen ja hyvä, joten olen iloinen että olen oppinut sen.

Toinen asia mitä olen saanut tästä sairaudesta, on usko. Enkä nyt tarkoita mitään hihhulihommaa jossa tuputetaan omaa uskoa kaikille eikä elämään mahdu mitään muuta kuin usko ja Raamattua noudatetaan sanasta sanaan. Ei. Tarkoitan sitä, että minulla on jotain suurempaa jonka käsiin antaa itseni ja parantumiseni. Minulla on jotain johon luottaa, jotain joka rauhoittaa mieleni kun tuntuu että olen voimaton. Ajatus ja tunne siitä, että on olemassa jotain tai joku (ei, en usko mihinkään partaheppuun joka istuu tuolla pilven päällä ja osottelee sormella ihmisiä), joka pitää minusta huolta. Että ei minulla ole hätää, kaikki järjestyy. Että tämä on vain jotain joka minun pitää käydä läpi jotta minusta voi tulla sellainen kun Jumala on tarkoittanut. Se, että kokee jotain pahaa ei tarkoita sitä että Jumalaa ei ole, vaikka monta vuotta niin ajattelinkin. Moneksi vuodeksi hylkäsin uskoni, koska ajattelin että millainen sadisti pitää olla että antaa ihmisten kärsiä. Maailma ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen – maailmassa on hyvä ja paha, eikä hyvä voi estää kaikkea pahaa eikä paha voi estää kaikkea hyvää. Kun tajusin sen, on oloni ollut turvallisempi.

Kolmas, tällä hetkellä ajankohtaisin, on musiikki. Saksofoninsoitto. Olen lapsesta asti haaveillut saksofoninsoitosta. Rakastan sen soittimen ääntä ja sitä miten monipuolinen soitin se on. En keksi yhtäkään kappaletta johon saksofoni ei sopisi, edes tehosteeksi. Kun olin kuukauden sairaslomalla otin itseäni niin sanotusti niskasta kiinni ja otin yhteyttä yhteen soitonopettajaan jonka löysin netistä. Meinasin kuolla jännitykseen ja ahdistukseen kun menin ensimmäiselle tunnille, mutta sen jälkeen aina kun saan saksofonin käteen ja onnistun jossain soitossa oloni helpottuu ja kevenee. Varsinkin soittotunnin aikana, kun opettaja ei ole suomalainen vaan on asunut Suomessa 13 vuotta, eli hän kehuu jos jokin menee hyvin ja hän kutsuu nimellä (josta aina hämmennyn, ei suomalaiset kutsu nimellä toisiaan jos huoneessa on vain kaksi ihmistä).

Neljäs hyvä asia, jonka olen ennenkin maininnut, on kirjoittaminen. Nautin kirjoittamisesta, olen aina nauttinut. Ehkä minusta vielä joskus tulee suuri kirjailija.

Vaikka sairastaa vaikeaa masennusta, voi sitä aina löytää jotain hyvää siitäkin asiasta. Niinä hyvinä päivinä kun ei ahdista ihan niin paljoa, on hyvä muistaa katsoa elämää vähän positiivisemmin.

Minka