Kuulumisia (ja vähän muutakin)

Huh, onpas vierähtänyt aikaa viime postauksesta! Pahoittelut tästä. Olin tosiaan sen viisi päivää sairaslomalla vatsataudissa, sitten neljä päivää töissä ja tänään kävin taas hakemassa sairaslomaa – vatsatauti iski takaisin ja entistä pahempana. Olen todella harvoin sairaslomalla, mutta nyt jostain syystä on tullut tälläinen sairausrupeama. Se aiheuttaa tietenkin minussa huolta potkuista/sopimuksen jatkumattomuudesta, mutta keskusteltuani siitä terapiassa sain ”järkevän” näkökulman asiaan ja se rauhoitti minua suuresti. Tietenkin aina on mahdollisuus että he keskittyvät vain siihen miten paljon olen ollut kipeänä, mutta he voivat myös ymmärtää että asiakaspalvelutyössä tulee helposti alussa sairausrupeama jonka jälkeen vastustuskyky sitten paranee ja he voivat myös keskittyä siihen että olen hyvä työntekijä. Mutta koskaan ei voi tietää ennalta, siksi pitääkin yrittää vain hengittää ja rauhoittua.

Vaikka olinkin vain neljä päivää tässä sairauksien välissä töissä, olivat ne huiput neljä päivää. Minulla oli peräti kahtena päivänä kuvakoulutusta useampi tunti (eli sen läpivalaisulaitteen kuvan tulkitsemisen kouluttamista) ja sain vielä kehujakin! Kuvantulkinnan opettelu tekee minut hurjan onnelliseksi, enkä edes ymmärrä miksi. Toisaalta ehkä siksi, että se että he kouluttavat minua tarkoittaa myös sitä että minut haluttaisiin pitää. Ei kukaan turhaan kuluttaisi paljon aikaa ihmiseen, jos ei haluttaisi pitää töissä ja jos ei olisi arvokas työntekijä. Sain myös tutustuttua taas uusiin ihaniin ihmisiin töissä ja vietettyä enemmän aikaa vanhojen ihanien ihmisten kanssa. Ihanaa.

Yksi syy myös siihen miksen jaksa stressata poissaoloistani niin paljoa, on se että muutto tapahtuu lauantaina. Muutamme poikaystäväni kanssa neljän vuoden jälkeen yhteen ja siitä aiheutuu minulle ristiriitaisia tunteita. Toisaalta olen odottanut tätä koko neljä vuotta ja olen todella onnellinen. Saan herätä rakkaani vierestä aina ja toisaalta kissamme ei myöskään joudu olemaan yksin niin pitkiä aikoja silloin kun minulla on 12h päiviä töissä. Pääsemme aloittamaan yhteisen elämän.

aaaaa

Toisaalta sieluni huutaa ”ei vielä!” Rakastan nykyistä kotiani ja rakastan huonekalujani ja rakastan… Kaikkea. Rakastan sitä että jokaisella huonekalullani on sielu ja tarina, lyhyt tai pitkä. Uudessa kodissa ei ole sitä. Olemme ostaneet melkein kaiken uutena (jep, siihen ei todellakaan olisi varaa), joten niissä ei ole tarinaa tai sielua. Nykyinen kotini, tämä kerrostalo siis, on rakennettu 1950-luvulla. Voi oikein aistia tämän kodin sielun ja ne kaikki perheet jotka tässä ovat asuneet. Uusi talomme, kerrostalo, on rakennettu 2014 ja siinä on asunut ainoastaan se tyttö kenen kanssa teemme vaihdon. Ei sielua, ei tarinaa. Ei kodin tuntua. Tiedän, että kuullostan ihan huuhaalta, mutta minä uskon sieluun ja uskon että talon sielu tekee kodin. En voisi ikinä rakentaa uutta taloa, omakotitaloa ja haluan tietää mahdollisimman paljon talon historiasta. Olen hassu sillä tavalla.

On niitä kompromisseja kuitenkin löytynyt. Kun sain ajatukseni järjestykseen ja tajusin mistä ahdistuksessani on pääasiassa kyse, selitin asian poikaystävälleni. Löydettiin erilaisia huonekaluja, kuten arkkusohvapöytä jollaisesta olen aina haaveillut ja poikaystäväni tekee meille tv-tason. Miten muuten, kiinnostaisiko teitä nähdä kuvia uudesta kodista sitten kun saamme tavarat järjestykseen?

Tästä tuli vähän sekalainen postaus, mutta siinä oli pääasialliset kuulumiseni. Nyt palaan takaisin Netflixin ja parantelun pariin. Hyvää alkavaa viikkoa kaikille!

– Minka

Yksi kommentti

Kommentointi on suljettu.