Kerroin kahdesta ensimmäisestä työpäivästäni. Ensin ahdisti ja sitten ei ahdistanut. Sen jälkeen on ahdistanut, ahdistanut ja ahdistanut. Ahdistaa mennä töihin. Ahdistaa olla töissä. Ahdistaa kun en minun koulutustani ei jatketa joka päivä. Töitä tehdessä ei niin ahdista, koska on ihmisiä ja juttuseuraa ja yleensä ihan kivaakin juttuseuraa. Ahdistaa kun pääsen töistä. Ahdistaa jos joku tuttu työkaveri tulee samaan junaan. Paniikissa menen eri vaunuun ja toivon ettei minua huomata. Työpäivä uuvuttaa minut sosiaalisesti niin pahasti, että en jaksa keskustelua enää työpäivän jälkeen ja vihaan sitä. Toissa päivänäkin eräs supermukava Daniel sattui samaan junaan. Hän ei huomannut minua, mutta minä huomasin hänet. Tiesin, että hänelle olisi voinut jutella mistä vain tai vaikka olla hiljaa, mutta silti pakenin toiseen vaunuun. Sitten harmittelin asiaa koko matkan ja vihasin itseäni kun tein niin. Vihaan itseäni monista asioista.
Ahdistaa kun pitää pakata tavaroita muuttoa varten. Ahdistaa kun on niin paljon ajateltavaa. Ahdistaa kun on mennyt paljon rahaa uusiin huonekaluihin ja on paljon laskuja. Ahdistaa kun en millään opi saksofonia! Ahdistaa aina kun on menoa. Vaikka se olisi vain lääkäri tai soittotunti tai mikä vain lyhyt ja kiva meno. Ahdistaa kun pitää mennä nukkumaan. Ahdistaa kun pitää herätä. Ahdistaa kun pitää mennä suihkuun. Ahdistaa kun pitää tehdä ruokaa. Ahdistaa kun pitää lähteä. Ahdistaa kun pitää käydä kaupassa. Ahdistaa kun olen poikaystäväni kanssa. Ahdistaa kun olen erossa hänestä. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa. Ahdistaa kaikki. Ahdistaa ihan kaikki.
Sain ahdistuslääkityksen, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Hakkaan silti itseäni päähän aina kun ahdistus yltyy. Kontrolliani Laakson psykiatrisessa siirrettiin ja sanottiin että sieltä soitetaan uutta aikaa. Tuntuu että minut on unohdettu. Kaikki unohtavat minut. Ahdistaa.
Sain terapeutiltani listan asioista jotka voivat auttaa ahdistuksessa.
- Vastakkaiset tunteet (hauska TV-ohjelma, herkkä elokuva, liikkeelle lähteminen jne)
- Ajatusten mielestä pois painaminen (mielikuvan avulla työnnä ahdistus pois)
- Ikävämpiin asioihin vertaaminen (ajattele niitä jotka ovat samassa tai vielä pahemmassa tilanteessa)
- Keholliset tuntemukset (pitele käsissäsi jääpalaa, puristele stressipalloa, silittele lemmikkiä)
- Ajatusten korvaaminen (lukeminen, palapelit jne)
- Toiminta tietoisesti keskittyen (lähetä tekstiviesti, katso lempielokuvasi, pelaa itseksesi jne)
- Auta (siivoa turhaa pois, halaus, vapaaehtoistyö)
En koe että monikaan noista auttaa minua ahdistuksessani. Minun ahdistukseni on niin voimakasta, että sieltä pois napsahtaminen vaatii jotain todella huomiota herättävää, kuten jonkin kovan äänen (kuten poikaystäväni ”LOPETA!” huudahdu) tai sitten ihan vain sen että kissani Raipe hyppää viereeni. Raipella on aina ollut rauhoittava vaikutus minuun. Tai no aina ja aina, tuo kissaherra on asunut meillä vasta pari kuukautta.
Päätin tehdä oman listan asioista joista itse olen huomannut olevan ees jonkin näköistä apua kun minua ahdistaa.
- Rapsutus. Poikaystäväni rapsuttaa minua kun minua ahdistaa ja usein se auttaa.
- Raipe. Raipen silitys.
- Musiikki.
- Se kun saa itsensä tekemään asioita ahdistuksesta huolimatta. Eli esimerkiksi kun töihin lähdö ahdistaa, puen silti päälleni ja menen ulos ovesta. Sitten helpottaa hetkeksi.
Minulla ei siis ole paljoa asioita jotka auttaisivat ahdistukseen. Ennalta mainituista terapeutilta saaduista keinoista uskon, että ainut joka auttaa on tuo ”keholliset tuntemukset”, sillä sitähän se itsensä lyöminenkin on. Keino saada huomio pois ahdistuksesta, tuntea jotain muuta ja saada syke sekä adrenaliini koholle. Saada endorfiiniä. Liikunta myös varmasti auttaisi, jos saisi itsensä ulos ovesta ilman itkupotkuraivareita vapaa-ajalla.
Mitä keinoja teillä on ahdistuksen hallintaan?
Minka
Voi ei.
Niin tuttua!
Tosin itse en kykene olemaan työelämässä todella rajallisten voimavarojeni vuoksi.
Eikä myöskään harrastuksia, ystävää….
Elämä on terapiassa ravaamista, kotitöitä ja kauppareissujen.
Mikä elämä?
Ahdistaa mielettömästi viiltelyihin saakka.
Mä olen myös väitellyt ihmisiä, mukaviakin, usein.
Ei vaan jaksa sanoa tai kuulla yhtäkään sanaa uupuneena.
Tuo on varmasti yksi syy yksinäisyyteeni.
Ei ole aikaa eikä voimia tavata ketään.
Ahdistuksen hallintakeinot ovat mulla myös tosi vähäiset.
Viiltely ehkä se tärkein.
Tosin aina ei jaksa sitäkään, koska en kykene sohvalta nousemaan.
Kroppa on lyijynraskas.
Musiikki kuuluu entiseen elämään, koska äänet uuvuttavat sekä ärsyynyn niistä.
Liikunta myös entistä elämää.
Marsujen paapominen sekä niiden touhujen katselu toki jonkin verran auttaa.
Hirveästi voimia sulle toivotan mä!
Kiitos kommentistasi <3 aina ei tarvitse puhua mitään kun on ystävien tai perheen kanssa. Voi olla hiljaa ja toisen läsnäolo helpottaa. Kokeile. Kokeile myös viiltelyn sijaan jotain muuta. Terapeuttini kehotti kokeilemaan sitä, että pistää kasvot jääkylmään veteen (ei korvia) ja laskee kymmeneen. Se helpottaa ja tuottaa samalla tavalla adrenaliinia kuin itsensä satuttaminen. Voimia myös sinulle <3 Jos haluat, voit minulle laittaa viestiä, kerro vain jos haluat yhteystietoni 🙂
Ikävä kuulla tuosta ahdistuksesta, ja ikävä sanoa että tuttua on ollut. Olen kampannut masennuksen lääkkeiden avulla ja nyt jo ilman. Tahdon vaan sanoa että tunnelin päässä on valoa, matka on pitkä ja usein raskas, mutta se valo odottaa siellä kyllä.
Ahdistuksen ja pahojen ajatusten hallintaan itsellä ovat auttaneet:
– ystävät ja juttelu, usein itkeminenkin
– johonkin keskittyminen – musiikki (huom iloinen), piirtäminen, palapelit, joku peli, siivoaminen, lemmikki, kumppani, luonto
– mieleisten asioiden tekeminen
– se että tekee jotain edes ihan pientä, siitä omasta pahasta olosta huolimatta. Useinhan se paha olo tulee siitä että tuntee olevansa hyödytön kun ei jaksa mitään tai ei saanut mitään tänäänkään aikaseksi. Pitää opetella antamaan itselleen armoa, ja kertakaikkisesti juhlistaa sitä että vaikka pyyhkii pölyt, vie roskat, käy kävelyllä, soittaa kaverille, saati sitten että suoriutuu kokonaisesta työpäivästä!
Minä välillä nykyään pidän sellasia surku hetkiä, jolloin anna itselleni luvan pillittää silmät päästä ja itkeä maailman surkuutta. TUntuu että se auttaa, kun hetken parkuu ja kiroaa kaikkea kurjuutta. Sitten sen jälkeen pitää taas jatkaa, pyyhkiä kyyneleet, nousta ylös ja jatkaa. Koska se on ainoa vaihtoehto, tässä elämässä on niin paljon vielä kokematta että on pakko jatkaa.
Minusta on kummallista että olet saanut ohjeeksi miettiä sitä miten muilla on surkeampaa?! Eihän se auta millään, sitä vaan ajattelee että voi kamala kun noilla on niin kamalaa ja täällä minä itken omia surujani, olenpas kamala. Pah, kun meidän surut ja murheet on kaikki yksilöllisiä ja juuri meille tosia. Kukaan ei voi tulla sanomaan ettet saa itkeä tai olla surullinen ja väsynyt. Tottakai saat.
Älä ihana ihminen piiskaa itseäsi niin rankasti. Sulla on nyt vaikeaa, masennuksen kanssa on aina vaikeaa. Anna itsellesi armoa. Työpäivän jälkeen ei tarvitse jaksaa puhua kenellekkään, älä turhan soimaa itseäsi. Sulla on täysi oikeus piiloutua kaikilta ja olla väsynyt, sulla ei ole niitä voimia mitä terveellä ihmisellä on. Ja se päivä tulee vielä kun saat ne täydet voimat takaisin ja jaksat työpäivän jälkeen jorista turhanpäiväisi vaikka kaikkien kanssa. Mutta älä rankaise itseäsi siitä että et ole vielä 100% voimissasi. Palasit kuitenkin töihin! Se on huippua!
Tärkeintä on varmaan se, että yrittää etsiä niitä hyviä hetkiä ja vaalia niitä. Kamppailla niitä huonoja ajatuksia vastaan ja kyseenalaistaa omaa ajatusmaailmaa raa’asti. Äläkä todellakaan vihaa itseäsi, ihan totta. Siinä ensimmäinen haitallinen ajatus jota vastaan taistella. Sinä olet ihana ihminen juuri sellaisena kuin olet ,olet rohkea ja vahva, tämä blogi on todellinen osoitus siitä. On vahvuutta uskaltaa myöntää että on masentunut ja hakea apua. Olet vahva, kiitos sinulle!
Anna itsellesi aikaa toipua, rakasta itseäsi ja anna itsellesi armoa. Masennuksen voittaminen ei ole helppoa ja se vaatii omanlaistaan työtä ja aikaa, mutta sä olet hienolla tiellä, jaksa vaan jatkaa <3
Hei ja kiitos pitkästä ja kannustavasta kommentistasi. Tekee välillä hyvää kuulla että ei pitäisi ruoskia itseään niin kovaa – sitä kun teen vähän liikaakin. Jos joku muu olisi minun asemassani, sanoisin että hyvin menee, teet tarpeeksi, mutta itseltä se ei riitä. Itseltä vaatii aina enemmän. Kiitos vielä <3
Kiitos tästä tekstistä, voin hyvinkin samaistua tähän!! Minulla auttaa koirien silittely ja niille puhuminen, poikaystävän halaus ja lempeät sanat. Sekä juurikin kohtauksen jälkeen ajatukset muualle saava tekeminen, esim palapelit, lenkille lähteminen yms. paljon voimia ja rakkautta sinne!! <3
Oi palapelit! Olin ihan unohtanu ne! Nyt ne on tuolla muuttolaatikoissa, ehkä sitten taas kun on muutettu. Niihin voi kyllä uppoutua tuntikausiksi…
Mä en pysty edes kenenkään läsnäoloon näin uupuneena.
Ärsyttää ja ahdistaa jos joku on läsnä.
Tahtoo vain olla yksin omassa maailmassaan.
Mä tiedän senkin tunteen. Mullakin on niitä päiviä, useammin kuin uskoisikaan.
Heippa Minka!
Luin noita sun blogi-tekstejä ja voin samaistua.
Niin kamalalta kun varmasti tää kuullostaa,mutta helpottaa ihan älyttömästi kun tietää että ei oo yksin samanlaisten tunteiden ja olotilojen kanssa.
Koska mä oon kärsinyt masennuksesta jo viitisen vuotta, varmasti kauemmin mutta vuonna -11 se kolahti oikein kunnolla. Taustalla on siis tosi pitkään jatkunut perheestä huolehtiminen ja kaikenlainen muu stressaaminen johon liittyy niin paljon asioita joita en edes tiedä miten kertoisin.
Mutta se mitä haluan sanoa on se että kaikki vastoinkäymiset vahvistaa ja tekevät meistä sisukkaampia. Mutta kaikkea hyvää ja jaksamista, kun oot tähän asti päässyt niin varmasti selviät tulevastakin. 🙂
Ei se kuullosta ollenkaan kamalalta, mä tiedän että vertaistuki auttaa kamalasti. Kyllä me tää masennus vielä joskus selätetään! 🙂