Se ei vaadi paljoa. Se, että päätyy kuilun pohjalle. Tänään, se vaati sen, että oksentelin eilen ja päätin soittaa töihin kunhan pääsen halailemasta pönttöä. Nukahdin kuitenkin vessan lattialle ja nukuin luonnollisesti pommiin puhelimen eli herätyskellon ollessa toisessa huoneessa. Soitin hädissäni töihin ja sain kovat moitteet, myöhästymismerkinnän ja ilmeisesti myös ihan virallisen huomautuksenkin. Ymmärrän tietysti miksi ne tulivat, mutta luoja että se oli minulle maailmanloppu. En ikinä myöhästy, en ikinä nuku pommiin niin että myöhästyisin töistä. En ikinä. Se on ollut usein ainut asia josta voin olla varma ja mikä ei minussa muutu – ajoissa oleminen. Sen takia tuntui että kuolen. Itkin koko aamun, ihan hysteerisenä. Soitin vuoroin poikaystävälleni ja vuoroin äidilleni. Itkin ja itkin, hoin vain että saan potkut. Rauhotuin kuitenkin jossain kohtaa, ennen kuin piti lähteä lääkäriin.

Kävin lääkärissä ja hän selkeästi ajatteli jotain vakavempaa kuin perus vatsatautia, luultavasti norovirusta jota on nyt liikenteessä, sillä sain peräti viisi päivää sairaslomaa. Järkytyin ihan täysin. Viisi päivää. Olen taas pois, sairaslomalla, kun vasta palasin sairaslomalta masennuksen takia. Nyt he eivät ainakaan jatka sopimustani toukokuussa. Kuka muka haluaisi tälläisen ihmisen itselleen töihin? Olkoonkin, että tiedän olevani hyvä ja tehokas työntekijä, mutta ovathan sairaslomat iso miinus. Eikö?

Soitin töihin että sain viiden päivän sairasloman vatsataudin takia. Esimieheni nauroi, että miten se on mahdollista. Reaktio ei mitenkään parantanut ahdistustani ja huonoa omaatuntoani että joudun olemaan pois. Olen aina ollut sellainen, vaikka olisin kuinka kipeä poden aina huonoa omaatuntoa siitä että joudun olemaan pois. Mielummin olisin töissä vaikka sairaana.

Pääsin kotiin poikaystäväni kanssa. Paha ahdistus alkoi hiipiä takavasemmalta. Aloin taas lyömään itseäni päähän. Poikaystäväni piti minua aloillaan, etten satuttaisi itseäni. Jossain kohtaa nukahdin. Heräsin, söimme, katsoimme telkkaa. Jossain kohtaa ahdistus iski järjettömällä voimalla päälleni. Hakkasin itseäni, kovaa. Hoin että saan potkut, hoin olevani luuseri ja paska ja tyhmä ja mitä vain keksitkin. Lopulta löin itseäni niin kovaa, että menin melkein tajuttomaksi. Sain järjettömän päänsäryn, josta kärsin tätäkin kirjoittaessa.

Tiedän, että poikaystävälleni tekee pahaa nähdä minut tälläisenä. Nähdä näin hajalla ja varsinkin kun haluan satuttaa itseäni. Tiedän sen, mutta kuljen sellaisessa sumussa ja pahassa olossa etten pysty tekemään mitään asialle. Se paha olo syö minut ja saa tekemään asioita jotka eivät ole hyväksi minulle. Poikaystävälläni on kuitenkin yksi niksi minun rauhoittamiseksini – laulaminen. Se on yksi ja ainoa tapa saada minut pois sieltä ahdistuksen sumusta ja saada minut lopettamaan itseni satuttaminen. Se on jännää, miten ainoastaan hänen laulunsa auttaa. Perus musiikin kuuntelu tai kenen tahansa muun laulu ärsyttää ja ahdistaa enemmän. Mutta poikaystäväni… Hän ei ehkä ole tuleva Idols-voittaja, mutta vain hänen äänensä rauhoittaa. Olkoonkin että hän lauloi meksikon pikajunaa, haha!

Ehkä tämä päivä tästä iltaa kohden paranee. Ainakin tämä päänsärky saa minut jättämään itseni hetkeksi rauhaan.

Toivottavasti teidän lauantai on sujunut vähän paremmin kuin minun.

– Minka