Toinen isku

YO

Menin toimistoon töihin keväällä 2011, juuri ennen valmistumistani lukiosta. Se oli ensimmäinen oikea työpaikkani ja nautin siitä suunnattomasti. Sain järjestellä toimiston sekasortoa, organisoida papereita kansioihin ja koneelle, skannata laskuja, kuunnella musiikkia koko päivän ja sipsutella villasukissa pitkin toimistoa. Pukeuduin keltaiseen ja punaiseen, kirkkaisiin väreihin ja loistin keskellä tummia jakkupukuja kuin aurinko. Olin kerrankin hyvä siinä mitä tein ja olin ylpeä siitä. Odotin aina seuraavaa työpäivää kuin kuuta nousevaa. Pestini kesti vain kesän loppuun, mutta rakastin joka hetkeä. Lähdin haikein mielin pois.

Muutaman kuukauden tein muita töitä, kun minulle soitettiin samaisesta firmasta: ”tulisitko takaisin?”. Ja minähän menin. Rakastinhan sitä työpaikkaa, palkka oli hyvä ja olin hyvä siinä mitä tein. Miksen olisi palannut? Kun palasin takaisin, huomasin, että sama kaaos jonka olin jo kerran korjannut siellä, oli palannut takaisin. Papereita levällään, laskuja skannaamatta valehtelematta tuhansia kappaleita. Huokaisin ja aloin hommiin. Meni kaksi päivää ja olin selvittänyt sotkun. Työkaverini kiittelivät minua, mutta huomasin myös pientä kyykytystä. Sain koko ajan lisää vastuuta ja pikkuhiljaa aloin tekemään täysin samoja asioita kuin muutkin siellä – mutta ilman koulutusta. Se ärsytti heitä suunnattomasti. He huusivat minulle pikku jutuista. Jos tein pienenkin virheen, siitä juostiin esimiehelle, vaikka virhe olisi täysin samanlainen kuin mitä vanhemmat siellä tekivät. ”Jos teet vielä virheitä, et voi tehdä täällä muuta kuin skannata” – uhkaus numero 1.

Opin ohittamaan kyykytyksen. Olin hyvä työssäni, he olivat vain kateellisia. Minun luokseni juostiin aina kun oli hätä ja tarvittiin nopeita toimia. Kateutta, selkeästi. Sitten meille tuli uusi esimies. Ensin hän oli kuin ystävä, puolusti minua ja oli kuunnostunut minusta aidosti. Kannusti minua ja häneltä uskalsin aina käydä pyytämässä apua.

PäivänAsu

Sitten jokin muuttui. Hän alkoi kiusaamaan minua kaikista eniten. Tai oikeastaan, muut olivat jättäneet minut rauhaan ja ainoastaan hän kiusasi. Hän huomautti puhelimen käytöstäni (en ollut käyttänyt puhelintani), sanoi että olen liian hidas (olin niin nopea kuin suinkaan pystyin), uhkaili potkuilla, ei antanut minulle mitään tehtävää. Sain istua tyhjänpanttina, mikä tietenkin näytti huonolta ylemmälle taholle. Kaiken negatiivisen ja kyykyttämisen hän tietenkin teki piilossa, kun kukaan muu ei ollut kuulemassa. Mitään todisteita ei siis koskaan ollut – mitä minä olisin voinut tehdä?

Kerran hermostuin ja erehdyin laittamaan hänelle sähköpostin. ”En pidä siitä että kyykytät minua. En pidä siitä että et anna minulle tehtävää etkä kohtele minua tasavertaisena.” Pyysin häneltä lopulta anteeksi, useampaan otteeseen. ”Ei tunnu vilpittömältä jos pyytää useammin kuin kerran anteeksi”. Mutta hän ei reagoinut anteeksipyyntööni, jätti huomiotta, mitä en kestä. Seuraavaksi istuin hänen, luottamusmiehen ja jonkun kolmannen haukuttavana. Miten olin kehdannut puhua niin esimiehelleni? Miten olin kehdannut puolustaa itseäni? ”Hän uhkailee minua potkuilla!” ”Ja höpö höpö miten muka?” Itkin koko kaksi tuntia siitä keskustelusta. Elämäni hirvein kaksituntinen.

Itkin joka ikinen päivä jossain nurkan takana. Itkin äidilleni puhelimessa. ”Tahdon pois täältä. Teen mitä vain että pääsen pois täältä. Äiti tahdon kuolla”. He yrittivät savustaa minua pois ja olivat onnistumassa. En kuitenkaan halunnut luovuttaa. En halunnut antaa heille sitä tyydytystä. En halunnut, että he voittaisivat. Siksi taistelin. Olin vahva liian pitkään ja romahdin. Masennukseni ilmestyi.

Sain kuukauden sairasloman. Olo tasaantui, mutta en parantunut. Halusin kuitenkin jotain rutiinia päiviini, joten palasin töihin, uusin voimin. Meni pari päivää, kun esimieheni veti minut johonkin pieneen huoneeseen. Siellä oli kaksi ylemmän tason esimiestä ja joku henkilöstöpuolelta. ”Meillä alkaa YT-neuvottelut, jotka koskevat vain sinua”. Anteeksi mitä? Juoksin lopulta taas sinne samaan nurkkaan itkemään. ”Tämä ei voi olla totta”.

Luottamusmies, äitini, kaikki, olivat sitä mieltä että olen saamassa potkut masennukseni takia. Luottamusmies oli todella vihainen siitä, että minulle oltiin ilmoitettu kyseisestä tilanteesta ilman häntä ja ensimäinen neuvottelu oli myös ilman häntä. Hän osallistui lopulta puhelimen välityksellä kyseiseen neuvotteluun, mutta kuitenkin. Minua vastaan kolme muuta. En voi sanoa että tuntui hyvältä tai etten pelännyt niin perkeleesti.

Olisimme voittaneet, olisin voinut pitää työpaikkani. Halusin kuitenkin pois sieltä. Sanoin luottamusmiehelle, että ei luovuteta ilman tappelua, mutta haluan hävitä. Haluan pois. Jos olisin itse irtisanoutunut, olisin joutunut karenssiin eli en olisi saanut työttömyystukea pitkään aikaan. Kun he irtisanoivat, sain kuukauden palkan tekemättä töitä ja työttömyystukea. Oli pakko ajatella rahatilannettakin.

keväinen minka

Loppu hyvin, kaikki hyvin, vai miten se sanonta meni. Tilanteesta jäi kuitenkin kamalat traumat. Siitä tämän hetkinen romahduksenikin johtui, en halunnut tai voinut kertoa masennuksestani töissä. En halua saada taas potkuja masennukseni takia, varsinkaan nyt kun oikeasti pidän työpaikastani ja työstäni. Kerrankin minulla on työ, jossa on ihania ihmisiä työkavereina. Se on harvinaisempaa kuin luulisi.

Toinen isku.

Minka

5 kommenttia

  1. Rolliina sanoo:

    Tää kuulostaa niin tutulta! Tai no, itse jouduin vaihtamaan henkisesti uuvuttavan työn masennukseni takia. Tein väärän siirron, sillä jouduin entistä paskempaan työhön, joka lopulta vei multa kaikki mehut ja jouduin lopulta irtisanoutumaan oman jaksamiseni vuoksi. Siellä oli just samanlainen esimies, kuin mitä tarinassasi kerroit. Taidan muuten laittaa blogisi seurantaan, kärsin nääs itsekin tuosta sisäisestä syyttäjästä vähän liiankin paljon 🙂 t. Rikki revityn päiväkirjan (Täällä sivulla kans) Rölliina 🙂

    • Minka sanoo:

      Hei, kiitos kommentista 🙂 mä seuraan jo sun blogia ja odottelen lisätekstejä täällä 😉 kirjotat hyvin ja samantyyppisistä kokemuksista kuin itellä on.

  2. Rolliina sanoo:

    Huippua! Ollaanpa siis täällä sit toinen toisemme tukena! 😀 Tässä just kovasti mietin ku pitäs seuraavaa tekstiä laittaa tulemaan mutta just nyt tuli jotain takapakkia olojen kans niin jotenki ehkä vähä pelottaaki palata ajatuksissa takas sinne tarinan alkulähteille. Mut hyvä tietää, että joku ainaki seuraa, ehkä tässä sit saan puserrettua sen seuraavan tekstin ulos 🙂

    • Minka sanoo:

      Ymmärrän sen fiiliksen kun pelottaa palata ajatuksissa, mutta itse olen huomannut että kirjoittamalla palaaminen on paljon helpompaa. Saa tavallaan oksennettua sen pois päästä pyörimästä

  3. Rölliina sanoo:

    Se on kyllä totta, että kirjoittaminen auttaa! Tulee samalla ehkä jotenki kuopattua ne muistot pois mielestä. Ehkä. 😀

Kommentointi on suljettu.