Oman elämänsä psykologi.

Long time no see! Kesän aikana kirjoittaminen on ollut mielessä useamman kerran, mutta pysähtyminen on ollut hankalaa – jopa ehkä vähän ahdistavaa. Kesällä olin muutaman viikon perheeni luona Lapissa. Käytin aikani luontoon, taiteiluun, olemiseen.
Olen horjunut perustuksiltani, ehkä rajummin kuin muistan koskaan horjuneeni. Vakauden löytämiseksi, olen joutunut etsimään tukea itsestäni enemmän kuin koskaan – kysymään ja ennen kaikkea kuuntelemaan. Olemaan oman itseni psykologi.
Elämä on tunteiden kirjoa jokainen hetki. Ne kumpuavat pinnalle silloinkin, kun niille ei olisi voimia. Ne tekisi mieli kaivaa itsestään pois, oksentaa, huutaa. Ne ravisuttavat siihen hetkeen asti, kunnes voimat ovat loppu. Kunnes jää vain se tyhjä, autio olo. Ripaus helpotuksen tunnetta, kun siitäkin selvittiin.

Myöhäisen kesän muistot, minä sain tuotua takaisin omaan kotiini tämän jälkeen. Joulukuussa heräsi suteni monen vuoden unilta – tullen täyttämään näiden menneiden kuukausien hiljaisuuden. Lastenreumani vaati rohkeutta antaa mm. tyhjentämä polveni, mikä pitkällisen jännityksen seurauksena onnistui hyvin. Kyseisen reumatologin pistämistaito on hellä ja mahdollisimman kivuton, mikä on lieventänyt pelkoani todella paljon. Lapsena kaikki tämmöiset pistämiset hoidettiin nukuttaen Heinolan reumasairaalassa, joten aikuisiällä on joutunut opettelemaan siedätyksen. Uusi lääkesuunnitelma on vaatinut hiukan nielemistä myös, mutta kova kovaa vasten. Emme onneksi näe tulevaisuuteen, vaan meidän on tyydyttävä siihen mitä tämä hetki tuo tullessaan.

Vielä loppuun haluaisin kovasti kiittää kaikkia edellisen tekstin puitteissa. Kiitos, ootte ihania <3

Mimmi

Yksi kommentti

Kommentointi on suljettu.