En ole ainoa, jonka mielestä sinä silmänräpäyksenä kun kevätkuukaudet vaihtuvat kalenteriin, aika juoksee kymmenen kertaa nopeampaa. Tuntuu, että vieläkin elää siellä viime kuussa, kun kohta ollaan jo eletty taas yksi sellainen. Tämä kevät on hurahtanut kesää kohden nopeimmin, mitä muistan. Kuitenkin ajattelin sen olevan sitä hetkessä elämistä, mistä aina puhutaan. Nyt pahemman vauhdin laantuessa, se kuullostaa hullulta ajatukselta –  tuntuu kuin olisi mennyt juosten kesään päin.

Kaiken sen kiireen keskellä on löytynyt aika ajoin rauha itsensä kanssa. Kun asuin ensimmäisiä viikkoja uudessa paikassa, muistan jutelleeni mummin kanssa puhelimessa paikallisella huoltoasemalla. Vaikka asuin neljän solussa, itsensä kanssa oleminen ja oman paikkansa löytäminen tuottivat hankaluuksia. Mummi kertoi, että minun pitäisi kirjoittaa päiväkirjaa, koska kirjoittaminen on yksi vahvuuksistani. Sen avulla voisin löytää sisäisen rauhan – päästä olemaan sinut itseni kanssa. Ja mummithan ovat yleensä aina oikeassa. Kivun kuitenkin tullessa haastavasti läsnä, harjoitan enemmän muita taiteen lajeja kuten piirtämistä tai valokuvausta.

Monta kuukautta minulla on ollut työn alla kaksi niin valtavaa työtä, että niiden tekeminen täällä 36 neliön pikkupurkissa tuo välillä omat haasteensa. Mutta niiden tekeminen on ollut terapeuttisinta, vapauttavinta, rauhoittavinta ja selkeyttävintä, mitä vähään aikaan olen tehnyt. Niiden töiden kautta olen saanut työstettyä niitä kuormittavia asioita, mitä ei sanotuksi saa. Jokaisen työskentelyn jälkeen olo on vapaampi ja rauhallisempi. Ehkä juuri ne hetket ovat opettaneet minua kuuntelemään itseäni ja sen avulla muita. Ennen niin stressaaviin asioihin olen todennut sen vanhan ja viisaan sanonnan: kaikella on tapana järjestyä. Tiedän, että voin luottaa siihen, koska elämä kantaa lintujaan – oli kuinka siipirikko tahansa.

 

Onko siellä ruudun toisella puolella samoja kokemuksia?

Mitä keinoja teillä on käytössänne? 

 Mimmi