Yksin.

                         ”Älä itke äiti, kohta nähdään.”

                                ”Äidille tulee vain kova ikävä.”

Tämän aamuinen keskustelu päiväkodin ovella.

Tästä se alkaa taas, minun viikon yksinäisyys. Kaikki on varmasti olleet ja ovat jossain määrin yksinäisiä. Mutta, mitäpä jos se yksinäisyys olisikin ihan konkreettista? Ei ketään joka kaipaa, puhelin ei soi viikkoihin ja ainoa posti jonka saat on laskut ja ne mainokset. Et puhu kenellekkään viikkoon, et liiku kotoa kuin koiran kanssa lenkit, et tee mitään mikä viittaisi sosiaaliseen elämään. Miten sinä jaksaisit?

lonely-images-11

Itselleni tämä on liiankin tuttua. Sairastumisen jälkeen ne vähäisetkin ”ystävät” katosivat ja minusta tuli näkymätön.

Alkuun koetin olla mukana jutuissa ja keskusteluissa, mutta äkkiä huomasin että ketään ei kiinnostanut. Hiljalleen jättäydyin pois työporukan messenger keskusteluista ja illan vietoista. En jaksanut olla kokoajan todistamassa läsnäoloani. Sairasloman myötä erkanin lisää ja nyt ei minulla ole ketään. Siksi tuo hetki, kun lapsi menee päiväkotiin ja tiedän että en hae iltapäivällä on aivan kamala. Kävelen sumussa kotiin ja eteisessä tulee itku. Itku siitä että taas viikon olen täysin yksin. En ole kenellekkään mitään tuon viikon aikana.

En haluaisi myöntää mutta pakko se on, minulla ei ole ketään kenen kanssa jakaa tätä omaa elämää. Olisi mahtavaa löytää edes yksi ihminen jolta kysyä ”Mitä kuuluu?” ja saada vilpitön vasta kysymys takaisin.

fb2116a4dcb669cd03fa3b5e9ffe4424

Nykykulttuuri on siitä kieroutunut, että lähes kaikki sosiaalinen kanssakäyminen on siirtynyt nettiin. Sosiaalinen media määrittelee sen mikä ja kuka olet. Enää ei kävellä sateessa ja paisteessa kaverin ovelle kysymään ulos, nykyään laitetaan tekstiviesti tai messengeriviesti.

Vaikka sosiaalinen media on mahtava keksintö on se myös jotenkin pelottava paikka. Jos et tykkää tietyistä asioista ja näytä siltä ja tältä et kuulu yhteisöön, putoat helposti ulos kaikesta.

Ihmisiä ei enää tapaa samalla tavalla kaupan jonoissa vaan tilalle on tulleet ryhmät, nettideitit, sekä tinderi. Itseäni ahdistaa tutustua ihmisiin ruudun välityksellä, sillä valitettavan usein toinen ei olekkaan sitä mitä sanoo olevansa.

Netissä on niin paljon helpompi huijata ja esittää jotain aivan muuta.

Mitä sitten kaipaan? Kaipaat sitä, että elämässäni olisi lapsien lisäksi edes yksi ihminen jonka kanssa voisi nauraa ja itkeä. Kertoa huolet ja ilot, sekä puolin ja toisin olla toiselle ystävä.

Lapset on ainut syy miksi jaksan tätä viikon yksinäisyyttä, ilman heitä olisin aina yksin.

crying-lonely-sad-tears-334356

4 kommenttia

  1. psykologi, epävakaa persoonallisuus sanoo:

    Sosiaalisessa mediassa on yksi hyvä puoli. Kiitos Anne Palomäen, Facebookissa on useampia Uusia ystäviä -ryhmä. Ja sieltä oikeasti voi löytää uusia ihmisiä elämäänsä. Paljon helpompaa ja matalammalla kynnyksellä kuin harrastuksista, töistä tms.
    Mutta eivät kaikki elä somessa. Se harha vain tulee, kun ihmiset suitsuttavat elämäänsä siellä ja tykkäävät toistensa viesteistä.
    Toki todellisuudessa on se ongelma, että ystävyys vaatii vastavuoroisuutta. Ilman omaa ponnistusta ja käden ojennusta kukaan ei tule ojentamaan kättä vastaan. Se pienikin askel voi jossain tilanteessa olla hurjan suuri ponnistus, mutta kukaan niitä askeleita ei ota puolestamme.
    Toivottavasti rinnallasi askeleita on ottamassa terapeutti. Keventää kummasti taakkaa.

  2. Jaana sanoo:

    Jaksa <3 mielialasairaudet on ihan perseestä kun ne ei ole yhtä konkreettisesti näkyvissä kuin vaikkapa amputoitu raaja, tai yhtä normaaliksi mielletty sairaus kuten vaikka diabetes… Koita jaksaa! Mä höpötän ku oon ihan tokkurassa ketistä 😀 t. Kans bipo.

  3. mintti sanoo:

    Toivottavasti löytäisit jonkun kanssaihmisen rinnallesi! Yksinäisyys on tosi kurjaa. Mulla on taas vähän toisin, koska mies on sairaseläkkeellä, hän on aina kotona, mä joskus haaveilen että saisi olla vähän aikaa yksin, ei tarttis puhua kenellekään, saisi olla vain…Se on tosi harvinaista. Mutta se ei ole herkkua jos se ei ole oma valinta. Ymmärrän sen. Mulle saa kirjoittaa jos siltä tuntuu 🙂 t. bipo myös

  4. Oona sanoo:

    Mulle saa aina kirjottaa! Ja mitä mulle kuuluu? Kiitos ihan hyvää, tänään vietettiin koko päivä mökillä, riehuin koirien kanssa ja kalastin 🙂 toivon sulle paljon voimia! <3

Kommentointi on suljettu.