Oman elämänsä selviytyjä vai luuseri?

Pitää välillä taistella ihan kaiken kanssa saadakseen haluamansa. Tuntuu että päivittäin täytyy taistella oman jaksamisen, mielialaheittelyjen ja luuseriajatustensa kanssa etteivät ne ota liikaa valtaa. Ne on kuin koirat, jotka jatkuvasti hakee sitä ylintä johtajapaikkaa ja minun täytyy kovasti tehdä töitä pitääkseni paikkani.
Välillä vaan tuntuu ettei enää jaksa, ei huvita, ei kykene. Elämässä ei ole mitään järkeä millään kun elämä on yhtä taistelua koko ajan. Sitten tulee olo että olen pelkkä nolla kun en saa mitään aikaiseksi muuten kuin suuremmalla työllä kuin muut. Ja väsyn kesken kaiken enkä jaksa tehdä asiaa loppuun ainakaan heti. Kaikki asiat vaativat minulla paljon aikaa, niin asioiden ymmärtäminen kuin tekeminen. Sitten jos vielä lähipiirissä on joitakin läheisiä, joka varmasti haluavat minulle pelkkää hyvää mutta heidän jyrkkä asenne ja suhtautuminen saavat minut tuntemaan itseni tallotuksi nurkkaan ja kaikki itsetunnon rippeiden kerääminen on taas aloitettava alusta. Ehkä minun on aika keskittyä kaikkeen siihen hyvään mitä osaan, olla armollinen itselleni vaikeiden asioiden kohdalla ja ignoorata muut ihmiset silloin kun tuntuu että he lannistavat minua.

Eilen kävin zumbassa ja tapasin ystävääni. Hän muistutti minulle mitä kaikkea hyvää minulla on ja mitä olen ja zumba muistutti kuinka hyvä minä olen siinä. Niistä kun pidän kiinni niin jaksan vielä taistella.