Kello on noin kaksi yöllä, en saa unta. Olen pyörinyt sängyssä jo useamman tunnin yrittäen saada unta. Oloni on turhautunut, surullinen ja stressaantunut. Mietin tulevaisuuttani ja kaikkia niitä suunitelmia, joita olen syksyksi tehnyt. Kaikki tuo tuntuu hyvin kaukaiselta ja vaikealta. Olen ollut sairaslomalla jo 2,5 vuotta, joista noin vuoden työkyvyttömyyseläkkeellä. Siirtyminen takaisin normaaliin elämään tuntuu hyvin vaikealta ja jollain tapaa myös pelottavalta. Tuntuu kuin olisi laskeutunut maan pinnalle joltain toiselta planeetalta. Stressaan sitä, miten tulen pärjäämään ja miten suoriudun kaikesta. Olenko vielä valmis palaamaan takaisin opiskelujen, töiden yms. pariin? Kaikki asiat ovat tuttuja, mutta silti jotenkin uusia. Mietin olenko tarpeeksi hyvä? Mitä enemmän mietin asioita sitä enemmän ajatukseni menevät solmuun…

Olen sairauteni ja siitä aiheutuneiden vastoinkäymisten myötä muuttunut ihmisenä hyvin paljon. Osa muutoksista on positiivisia osa negatiivisia. Oma valoisa ja iloinen luonteeni on muuttunut. On hyvin raskasta taistella joka ikininen päivä tätä sairautta vastaan. Vaikka en ajattelisi koko sairautta ollenkaan, niin kyllä se sieltä aina olemassa olostaan muistuttaa. Olen tottunut siihen, että juuri kun luulet asioiden menevän hyvin, niin uusi vastoinkäyminen odottaa kulman takana. Taistelu jatkuu…

Kun on taistellut melkein viisi vuotta joka päivä enemmän tai vähemmän, alkaa olemaan henkisesti väsynyt. Olen kertaalleen selättänyt masennuksen, jonka tämä sairaus minulle aiheutti. Nyt olen huomannut itsessäni samoja merkkejä kuin silloin masennuksen aikaan. Olo tuntuu turhalta enkä usko itseeni samalla tavalla kuin ennen. Toivon, että tämä olisi vaan huono jakso elämässä. Tai, että tämä olo johtuisi siitä, että minua jännittää aloittaa koulu syksyllä. Olen ollut niin pitkään kotona, että paluu takaisin normaaliin arkeen jännittää. Joka tapauksessa hyvä asia on se, että tunnistan itsessäni nämä masennuksen merkit jo ajoissa, näin ollen se ei pääse kehittymään yhtä pahaksi kuin viimeksi. Yritän aina lohduttaa itseäni ajatuksella, että asiat voisivat aina olla huonommin, sillä se on totta. Jos vertaan tämän hetkistä tilannetta siihen, mikä se oli esimerkiksi kaksi vuotta sitten, on terveyteni huomattavasti parempi.

Uusin sairaala reissu oli kova kolaus itselleni. Siinä päivystyksessä ja osatolla maatessa kerkesi miettimään kaikenlaista. Tässsä sitä taas ollaan… Juuri, kun asiat tuntuivat olevan hyvin. Vielä ennen, kun pyoderma tuli olin iloinen ja onnellinen. Sen jälkeen vielä tämä viimeisin sairaala reissu, niin kaikki se iloisuus ja onnellisuus tuntuu olevan tipotiessään. Tällä hetkellä jännitän röntgen tuloksia. Mikä tällä kertaa mahtaa olla vialla? Niin kuin hyvä ystäväni totesi: ”Eikö tuo sinun piina koskaan lopu?!” Tämä lause kiteyyttää hyvin juuri tämän hetkiset fiilikset.

Joskus sitä toivoo, että saisi olla ihan normaali nuori nainen, ilman mitään huolia terveydestä. En enää edes muista kunnolla millaista oli olla täysin terve. Ehkä joskus nämä vastoinkäymiset loppuvat ja saan taas nauttia elämästäni, niin kuin siitä joskus nautin. Pitää yrittää pysyä kärsivällisenä ja uskoa siihen, että asiat tulee vielä joskus olemaan hyvin. <3