Tämä meidän sairaus ei ole vain paskatauti, vaan tähän kuuluu lukuisia muitakin oireita. Tämä sairaus vie voimia niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jos sairaus ei pysy remissiossa ja rajoittaa jokapäiväistä elämää mukaan voi astua myös masennus. On selvää, että jos kroppa ei voi hyvin niin kyllä se jossain vaiheessa vaikuttaa myös psykeeseen. Itselläni on omakohtaista kokemusta myös tästä.

 Mennään muutama vuosi taaksepäin…

Ennen sairauttani olin iloinen, positiivinen ja menevä ihminen.

Sitten sairastuin Colitis ulcerosaan…

Ensimmäinen vuosi meni ihan ok sairauden kanssa, mutta sitten todellisuus iski vasten kasvoja. Huomasin, että en pystykään elämään täysin samanlaista elämää kuin ennen sairautta. Ensimmäisenä jouduin luopumaan opiskelusta. Tämä oli itselleni todella kova paikka, koska olin tehnyt paljon töitä sen eteen, että olin päässyt lukioon.

 Jatkoin keikkatöiden tekoa, kunnes en enää pystynyt siihenkään. Muistan kävelleeni töihin mäkeä ylös kovissa kivuissa, kunnes puolessa välissä mäkeä rupesin melkein itkemään ja meinasin lysähtää siihen. Tuntui siltä, että en enää jaksa. Kokosin itseni ja hoidin työpäivän kunnialla loppuun. Kotiin päästyäni illalla itkin itseni uneen, koska tajusin etten pysty edes tekemään töitä. En pystynyt harrastamaan mitään enkä pystynyt näkemään kavereitani yhtä usein kuin ennen.

Katsoin sivusta, kun muut pitivät hauskaa ja elivät nuoren aikuisen elämää.

Itse jouduin sairauteni takia luopumaan yhdestä asiasta kerrallaan, kunnes minulla ei ollut enää mitään.. Tuntui siltä, että kaikki minulle rakas ja tärkeä on otettu minulta pois. Minulla ei ollut enää jäljellä elämässäni kuin tämä sairaus, lääkärikäynnit ja apteekissa käynti. Jokainen lääkäri käynti oli kuin naula omaan arkkuun. Jokaisen lääkäri käynnin jälkeen lukittauduin vessaan hetkeksi, sillä en enää pystynyt pidättämään pahaa oloani. Itkin tovin, kokosin itseni taas ja jatkoin teeskentelyä, että kaikki on hyvin. Tuntui siltä, kun kukaan ei ymmärtäisi minua, ei edes lääkärit.

 Pidin kaikki tunteet sisälläni. Itkin itseni uneen joka ilta ja toivoin, että minun ei tarvitsisi enää koskaan herätä, koska elämäni tuntui kärsimykseltä. Aamulla herätessäni vedin ”maskin” naamalle ja teeskentelin, että kaikki on hyvin.

 Masennukseni pahentui koko ajan. En puhunut siitä mitään. Tuntui kuin olisin tulossa hulluksi. En enää pystynyt pidättämään pahaa oloa sisälläni. Muistan kerran olleeni kaupassa ja yhtäkkiä minut valtasi surullisuuden tunne ja pala nousi kurkkuun. Minun oli päästävä heti kotiin ja saatava itkeä paha olo pois, jotta jaksaisin taas esittää, että kaikki on hyvin. Ajan mittaan kaikki tunteet kasaantuivat sisälleni isoksi möykyksi ja yksi päivä romahdin täysin kerroin kaiken äidilleni.

Seuraavan kerran lääkärissä kerroin lääkärille, että olen masentunut. Sanat, jota en koskaan uskonut sanovani. Hän olisi halunnut lähettää minut psykiatrille, jotta saisin lääkkeet masennukseen. En koskaan mennyt sinne, koska en halunnut mielialalääkkeitä.

Tiesin mistä masennukseni johtui ja, jos saisin sairauteni hallintaan niin masennuskaan ei enää vaivaisi minua. Psykiatri ymmärsi täysin, että minkä takia olin masentunut ja oli samaa mieltä siitä, että ei tässä mielialalääkkeet auta vaan se, että sairauteni saadaan remissioon.

 Sairauteni myötä olin muuttunut täysin. En enää tunnistanut itseäni peilistä. Olin kuin haamu entisestä. En enää pystynyt hymyillä, koska olin henkisesti niin turta. Tunsin olevani yksin tämän sairauden kanssa.

Sitten iski taas kunnon akuutti ja lääkärit vihdoin alkoivat tekemään jotain asioille. Aloitin biologiset lääkkeet (Remicaden), sain kaksi infuusiota ja sen jälkeen oloni paheni entisestään. Minut tähystettiin ja laitettiin leikkausjonoon, koska edes Remicade ei auttanut.

Tässä vaiheessa alkoi tuntumaan siltä, että asiat kääntyvät vielä parhain päin. Minut otettiin tosissaan. Nämä tuntemukset eivät olleetkaan vaan pääni sisällä vaan ihan oikeasti olen sairas. Tuossa vaiheessa masennukseni alkoi lähtemään pois pikkuhiljaa.

 Nyt yli kaksi vuotta myöhemmin en ole enää masentunut. Toki on ollut pahoja päiviä j-pussin kanssa, mutta en ole sentään masennukseen asti vajonnut tällä kertaa.

Vinkkinä kaikille puhukaa läheisillenne tai lääkärille siitä, miltä teistä tuntuu. Jos itkettää antakaa kaiken tulla ulos. Itse tein sen virheen, että pidin kaiken sisälläni ja se on yksi niistä syistä minkä takia masennuin. Sen, mitä muut näkee on ulkokuori kukaan ei näe sisälle, jos et raota ovea.