Kun parisuhde sairastuu

Olen jo pitkään halunnut kertoa teille ajatuksista ja kokemuksista siitä, kuinka sairastumiseni on vaikuttanut parisuhteeseni. Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt tätä asiaa vähän liikaakin, joten aiheeseen oli pakko ottaa hieman etäisyyttä.

Olimme kerenneet asua yhdessä noin 1,5 kk kun sain kohtauksen lomallamme. Sen jälkeen diagnoosi tulikin nopeasti ja lääkkeet astui kuvioihin. Kepprahan väsytti silloin ja väsyttää edelleenkin. Kuten olenkin jo maininnut, alku oli kuitenkin todella rankkaa aikaa enkä tehnyt muuta kuin nukuin. Molempia pelotti, mitä tuleman pitää. Meidän molempien energiat meni minun kamppailuuni ja meidän yhteinenaika jäi lähes kokonaan. Ainut yhteinen tekemisemme oli elokuvien ja sarjojen katselu, mutta kaikki muu jäi moneksi kuukaudeksi koska en jaksanut tehdä samoja asioita joita ennen teimme.

Kun viimein tammikuussa tilanne alkoi rauhoittua, tajusin ettei me oltukkaan samanlaisia enään. Mieheni tuntui rakkaalle, mutta samalla niin vieraalle. En muistanut keskustelujamme enkä oikein tahtonut tunnistaa enää koko ihmistä. Kaikki meidän yhteiset tekemiset olivat jääneet kokonaan ja oli vaikea päästä kiinni takaisin ns. ”normaaliin elämään”. Samoihin aikoihin aloin kuitenkin käymään taas salilla, ja se antoikin toipumiseeni ihan uutta puhtia. Toki avopuolisoni oli pahoillaan siitä, että energiani menivät nyt treeniin eikä häneen. Mutta molemmat huomasimme samalla sen, että aloin olla piiiitkästä aikaa iloisempi.

Nyt kuukausien jälkeen, on oloni edelleen hieman kummallinen. Tuntuu aivan siltä, kuin rakastuminen olisi jäänyt kesken. Yhteenmuuton jälkeen ajattelin meidän elävän vielä hetken sellaista ”hattaraelämää”, että kaikki tuntuu vain niin ihanalta. Pommi kuitenkin tipahti nopeasti meidän elämään. Kuten olen maininnut, minulta on pyyhkiytynyt melkein vuosi pois muististani. Avopuolisoni tietenkin muistaa kaiken, ja sehän tästä hankalaa tekeekin. Hän tuntee minut, mutta minulle hän on vieras. Olemme viime aikoina puhuneet pitkiä keskusteluja suhteemme tulevaisuudesta, mutta tätä hankiloittaa se etten osaa pysähtyä ja miettiä mitä minä itse haluan ja mitä minä tunnen.

Olen aina ollut hyvin kiltti ja tehnyt paljon ratkaisuja sen mukaan, että muut ovat onnellisia. Mutta sairastumisen vuoksi silmäni ovat auenneet. Minähän elän omaa elämääni ja en koskaan voi tietää mitä elämä tuo tullessaan. Saatan sairastua huomenna vieläkin vakavammin tai jotainkin peruuttamatonta voi sattua tunnin päästä. On hankalaa opetella olemaan itsekäs. En oikein osaa kuunnella omia tunteita, ja tehdä päätöksiä omien tunteideni mukaan. Mutta yhtä opetteluahan tämä koko elämä on.

Olen saanut suhteessamme mielettömän määrän tukea ja rakkautta. On vaikeaa kuvitella, missä olisin nyt jos hän ei olisi elämässäni. Minun on vaikea kuvitellakkaan, kuinka rankkaa tämä kaikki on ollut myös hänelle. Mutta antaa ajan kulua ja parannella meidän molempien haavoja. On tämä elämä vaan melkosen jännää. Muistakaa tekin kiittää teidän rakkaita siitä, että he ovat siinä.

Tässä hieman ajatuksistani, jotka ovat vieneet paljon energiaani viime aikoina. Hieman hankalasta teksistä huolimatta oikein ihanaa ja aurinkoista torstaita kaikille! 🙂

-Anniina

 

4 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Kiitos koskettavasta tekstistä!! 🙂 tsemppiä ja aurinkoa myös teille! <3

  2. Annika sanoo:

    Voin samaistua sinun kokemuksiin. Sairastuin itse epilepsiaan vuosia sitten ja kärsin myös lähimuistin katoamisesta. Se sekoitti koko elämän. Poikaystäväni tuki minua sairauden alkuvaiheista aina siihen asti kunnes sopiva lääkitys löydettiin. Tämä tuki oli, ja on edelleen korvaamatonta. Ystänäni tukivat minua myös, mutta ystävät eivät usein näe sitä sairauden hurjinta puolta, sitä puolta jonka esimerkiksi minun poikaystäväni joutui kokemaan. Jos avopuolisosi on tukenut sinua koko tämän matkan, pidä hänestä kiinni. Kuten sanoit, sairaus ei varmasti ole ollut hänellekkään helppo kokemus. Kyllä se siitä, ei tämä elämä niin vakavaa ole 🙂

    • Anniina sanoo:

      Se on totta, ettei ystävät nää tätä sairautta aivan niin läheltä kuin poikaystävä ja muu perhe. Kaikkien tuki on kuitenkin korvaamatonta. 🙂 Kiitos paljon tsempistä ja ihanaa kesää! 🙂

Kommentointi on suljettu.