Mua pelottaa

Tänään 16.3 tulee kuluneeksi tasan kaksi kuukautta minun viimeisimmästä kouristuskohtauksestani. Se on kuulkas paljon se. En ole ollut näin pitkään ilman kohtausta heinäkuun jälkeen, jolloin aloin saamaan kohtauksia. Nyt kai olisi aika vähän tuulettaa, mutta silti minua vain pelottaa.

Parin viime päivän aikana olo ei ole ollut normaali. Maanantaina olin aivan varma, että saan kouristuskohtauksen mutta ei se onneksi tullut. En ole muistanut juuri mitään, ajatukset ei pysy kasassa ja on vaikea puhua kellekään kun tuntuu ettei pysty keskittymään. Myös monia deja-vu hetkiä on koettu. Voi toki olla että olen saanut tajunnanhämärtymiskohtauksia, mutta tästä en ole aivan varma.

Tiedän että odottelu ja pelkääminen on pahinta mitä minä voin itselleni nyt tehdä. Se on sama asia kuin heittäisi bensaa liekkeihin. Stressaantuneena saan kohtauksen niin paljon helpommin, mutta en vain osaa olla ilman jatkuvaa pelkoa. Kohtaukset on tullut aina kuukauden kahden viimeisimmän viikon aikana, joten olen aina ollut kuukaudessa pari viikkoa vähän odottavalla mielellä.

Pelon suhteen on täysin sama tilanne kuin muistini kanssa, eli kohtauksen jälkeen kaksi viikkoa on aivan kamalaa aikaa. Silloin pelkään olla töissä, kotona ja kadulla. Ihan sama missä olen, minua pelottaa. Varsinkin jos olen yksin. Kuka minua sitten auttaa jos saan kohtauksen kadulla? Kuka minua osaa kaivata jos saan kohtauksen kotona? Kiteytettynä: kuukauden kaksi ensimmäistä viikkoa vietin toipuessa kohtauksesta ja koitin saada kiinni normaalista arjesta. Sen jälkeen kaksi viimeistä viikkoa meni uutta kohtausta odotellessa. Eihän tässä ole ollut mitään järkeä? 😀

Näitä asioita pohtiessani vietin koko syksyn. Se sitten ajoi siihen pisteeseen etten uskaltanut tehdä mitään. Jos olin yksin kotona, en uskaltanut tehdä ruokaa enkä varsinkaan mennä suihkuun. Pelotti laittaa uuni tai liesi päälle, koska en kohtauksen jälkeen kykene niitä sammuttamaan. Siinäpä saisin sitten vielä tulipalonkin sytytettyä. Suihkussa iskisin pääni varmasti niin lujaa, että olisin entistäkin sekavampi. Ja kylpyhuoneemme on niin pieni, että iskisin pääni johonkin kulmaan tai kaapistoon. Ja lopuksi tietysti vielä lattiaan. Entä jos en siitä sitten itse heräisikään?

Lisäksi avopuolisoni kehotti talvella, etten minä saa sytyttää kynttilöitä yksin kotona ollessani. EII! Äiti on minut lapsesta asti opettanut polttamaan kynttilöitä, ja ne onkin aina talvella minun kodeissani palaneet. Nyt minulla on niitä led-kynttilöitä, tiedättehän te ne? Itse vein sellaisia mummolleni, enkä ajatellut että siitä parin vuoden päästä oma äitini ostaisi niitä minulle. En minä tosin niitä enää tähän aikaan vuodesta pidä päällä. 😀

Tämä pelko on heijastunut luonnollisesti paljon avopuolisooni ja meidän arkeemme. Hän ei ole halunnut jättää minua yksin, ja onkin perunut lukemattomia menojaan minun takiani. Tämä tuntuu niin pahalle. En ole kehdannut kertoa peloistani kovinkaan monelle. En ole ikinä kehdannut pyytää ketään muuta minun seurakseni. Kukaan muu ei ole osannut kuvitellakkaan kuinka paljon olen pelännyt jokaista ottamaani askelta.

Olen lähtöisin maaseudulta, joten myös luonnossa liikkuminen on ollut minulle hyvin tärkeää. Olenkin käynyt aina metsässä juoksemassa. Paitsi en diagnoosini jälkeen. En vain uskalla mennä sinne. Ja se on juurikin se paikka, jonne olen aina halunnut mennä vain yksin. Ehkä minun pitää nyt joku aurinkoinen päivä vain haastaa itseni ja käydä pieniellä lenkillä tutuilla poluilla. Myös kaupungilla yksin kiertely on jäänyt kokonaan pois, mutta nyt sentään uskallan liikkua kaupungilla ystävien kanssa. Eli pientä kehitystä on sentään tapahtunut. Mutta tämäkin asia ottaa varmasti oman aikansa. Aika ja kohtauksettomuus on minulle nyt kaikkein parasta lääkettä, ihan kaikessa.

Tässä muutama ajatus tähän päivään. Kirjoittaminenkin tuntuu nyt vähän takkuilevan, joten kokeilaa seuraavan kerran paremmalla mielellä. 🙂

Aurinkoita keskiviikkoa kaikille! 🙂

-Anniina

4 kommenttia

  1. M sanoo:

    Voisitko laittaa sähköpostia? Itse siis kohtauksen saaneen puoliso vaan hirveästi pelotttaa

  2. Oona sanoo:

    Voimia sinulle! Ihana teksti <3 sinulla on myös todella hyvä puoliso!! 🙂

  3. Manta sanoo:

    Hei!
    Älä turhaan pelkää kohtauksien tulemista, se on vain elämää. Mulla on kans juveniili myoklonus epilepsia, eikä ensimmäinen lääkitys edes toiminut maksimiannoksilla! Yritin kuitenkin elää mahdollisimman normaalia elämää, koska myös stressi voi laukaista kohtauksen. Diagnoosin jälkeen olen matkustellut, olin ulkomailla työharjoittelussa, suoritin korkeakouluopinnot loppuun, olen tehnyt töitä enemmän ja vähemmän, ja nyt mulla on kaksi ihanaa lasta.
    Haluan vain kannustaa positiiviseen ajatteluun ja osoittaa, että asioilla on tapana järjestyä ennemmin tai myöhemmin.

    • Anniina sanoo:

      Voi kiitos ihanista sanoista! 🙂 Jaksan kyllä itsekkin uskoa, että asiat kyllä järjestyy!

Kommentointi on suljettu.