Minulle ei jää muistoja

En muista mitä tein toissapäivänä. En muista mitä minulle sanottiin hetki sitten. Jotta muistaisin jotain tarkasti, minulla pitää olla hyvin levännyt olo sekä minun täytyy keskittyä ihan täysillä. Siinä hetkessä ei saa olla mitään häiriötekijöitä. Olen tätä aihetta sivunnut niin monessa kirjoituksessani, että nyt haluan kertoa teille vähän enemmän.

Ensimmäisen kohtauksen jälkeen sen tajusin, ettei kaikki ole hyvin. En muistanut juuri mitään. Tämä tapahtuu nykyäänkin aina uudelleen kohtauksen jälkeen ja myös niiden välissä. Varsinkin ensimmäinen viikko kohtauksen jälkeen on melkoista taistelua. En muista silloin edes sitä, kenet ystävistä olen tavannut pari tuntia aikaisemmin. Sitä turhautumista ei voi sanoin edes kuvailla. Välillä on tuntunut, että miksi edes teen mitään kun siitä ei jää minulle mitään muistoja.

Näin kohtausten välissä (sormet ristiin, ettei niitä enää edes tule) tilanne on onneksi edes vähän parempi. Siltikin koen turhautumista siitä, etten muista käymiäni keskusteluja. Nyt sentään muistan, että olen nähnyt jonkun ystävistä. En kuitenkaan muista, että mistä olemme puhuneet. Siinä tuntee itsensä niin avuttomaksi kun seuraavalla taapamisella ystävät joutuvat selittämään kaiken uudestaan, kun en muista mitä hänelle on viimeksi kuulunut. Onneksi nämä ihanat ystävät ymmärtävät tilanteet eikä kukaan ole vielä hermostunut. 😀 Kaikkein pahinta tämä on kuitenkin kotona. On kamalaa, kun en muista yhtään mitä avopuoliso on sanonut minulle aamulla. En muista jos hän sanoo menevänsä johonkin. On vaikea keskustella, kun toiselta menee kaikki ihan ohi. Noh, onneksi sentään vielä muistan kaikki minulle rakkaat ihmiset. 😀

Onneksi olen nyt oppinut kirjoittamaan ihan kaiken kalenteriin. 😀 Siellä on ihan kaikki kaupassa käynnistä lähtien. Kalenteri muistuttaa milloin pyykit pitää hakea pyykkituvasta. Se kertoo kenet nään, missä ja milloin. Ennen nämä olivat minulle niin itsestään selviä asioita, koska muistini oli ennen kohtauksia todella hyvä. Lapsena tulikin niin paljon pelattua muistipelejä, että ihmekkös tuo. 😀 Lisäksi olen joutunut kirjoittamaan paperilappusille tunnuksia ja salasanoja moniin paikkoihin. Onneksi kaupoissa on nykyään lähimaksu mahdollisuus, muuten olisi jäänyt monet ostokset tekemättä kun PIN-koodi on unohtunut. 😀

Ja tähän väliin selvennykseksi, että minulle on tähän menessä tullu yksi kohtaus noin kuukauden välein. Eli voisin sanoa että elän kuukaudesta viikon tai pari ihan omissa maailmoissani. Tai olenhan minä täällä, en vain muista sitä.

Kävin helmikuussa kuntoutusohjaajan luona. Hän otti yhteyttä omaan sairaanhoitajaani ja eilen postilaatikosta kolahtakin kirje, että minut on määrätty neuropsykologiseen tutkimukseen muitini takia. En ole edes halunnut selvittää mitä siinä tehdään. On toki hienoa, että tähän puututaan mutta pelottaa mitä tästäkin nyt seuraa. Eikö tämä jatkuva taistelu nyt saisi jo riittää?

Nyt voin sanoa, etten muista mistä kaikesta teille olisin vielä halunnut kertoa! 🙁 Kerron sitten lisää, kun muistan taas että minulla on edes tämä blogi. 😀

-Anniina

Yksi kommentti

Kommentointi on suljettu.