Oravanpyörä

Huhhuh. Tää kuukausi on ollut melkoisen villi. Olen tehnyt töitä enemmän kun pitkään aikaan ja sen aiheuttaman väsymyksen kyllä huomaa. Olo on ollut todella uupunut, vaikkakin paljon ihania asioita on tapahtunut samaan aikaan. Sain pitkästä aikaa saanut viettää aikaa kauempana asuvien rakkaiden kanssa viime viikonloppuna. Ja olen tälläkin hetkellä matkustamassa kotiseudulle tapaamaan ystäviä ja perhettä. Miksi tämä kaikki tuntuu silti näin uuvuttavalle?

Viihdyn hyvin kotona. Oikeastaan voin sanoa rakastavani kotona olemista. Nyt olisi vähän intoa laittaa kotia. Me ei ehditty asumaan nykyisessä asunnossa paria kuukautta pidempään ennen diagnoosia ja noh, sen jälkeen ei todellakaan ole ollut energiaa sisustaa. Katsoin kalenterista, että milloin viimeksi olen saanut olla kotona kokonaisen päivän ilman mitään suunnitelmia. Se on ollut kolme viikkoa sitten. Se on minulle todella pitkä aika. Olen sitä tyyppiä joka tarvitsee paljon aikaa itselleen.

Tuntuu, että elämäni on nyt melkoista myllerrystä. Yritän koko ajan löytää minulle sopivaa tasapainoa. Kuinka jaksaa käydä töissä, urheilla, tavata ystäviä ja hoitaa kotia sekä parisuhdetta. Elämä tuntuu jatkuvalta suorittamiselta. Olen melkoisessa oravanpyörässä ja arki menee vain sumussa. Aina vain odotan sitä seuraavaa vapaapäivää, kun saan antaa päivän vain itselleni. Tai edes puolikkaan päivän. En ymmärrä, miten olen ajanut itseni tähän pisteeseen?

Tämän kaiken keskelle yritän vielä mahduttaa pääsykokeisiin lukemisen. Se miten tosissani kouluun tulen hakemaan onkin sitten ihan toinen juttu. 😀 Muistini kun ei edelleenkään toimi. Parempaan päin mennään, mutta en usko sen vielä kestävän yhden kirjan opettelua. Enkä halua rasittaa itseäni yhtään sen enempää kuin on pakko. Joten tämän asian haluan jättää nyt vähemmälle stressille ja antaa mennä vain fiiliksen sekä terveyden mukaan.

Tästä postauksesta tuli yhtä sekalainen kuin minun mieleni nyt on. 😀 Halusin vain ilmotella teille, että tämän kaiken keskellä en ole löytänyt aikaa enkä voimia kirjoitella! Ja jos totta puhutaan, en ole oikein tiennyt mitä mä teille kertoilisin. Joten nyt laitan läppärin kiinni ja heittäydyn ansaitsemani vapaan viikonlopun vietäväksi. Eiköhän ne ajatuksen ala selkeytyä kunhan saan vähän ladata akkuja! Muistakaa tekin pysähtyä hetkeksi ja ottaa aikaa itsellenne.  Oikein ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua teille kaikille! 🙂

 

2 kommenttia

  1. Sara Elfvengren sanoo:

    Moikka! Vastaan tuohon kysymykseesi nyt tämän postauksen yhteydessä. En saa kourituskohtauksia enää ollenkaan, enkä ole ainakaan tietääkseni saanut enää vuosiin (sain kohtauksen yleensä nukkuessani). Kaikki siis hyvän lääkityksen ansiota. Saan kyllä kohtausoireita lähes viikottain, mutta viimevuosina oireet eivät ole kohtaukseen asti menneet.

    • Anniina sanoo:

      Onneksi sinun kohtauksesi ovat loppuneet! Ja toivotaan, ettei niitä enää tule! 🙂

Kommentointi on suljettu.