Syyskuu – iloa ja haikeutta

Syyskuu on kesästä luopumista, haikeaa ja kuitenkin vielä niin kaunista. Ulkona on mitä kaunein alkusyksyn päivä, taivas on pilvetön, leimukukat kukkivat pakahduttavasti. On aika siirtää mennyt kesä hiljalleen muistojen laatikkoon. Monenlaista ihanaa siihen mahtui, säistä huolimatta. Myös kurjia ja kivuliaita hetkiä.

Päivääkään en ole ollut kesäloman jälkeen töissä. Nyt on meneillään viimeinen sairaslomaviikko, miten ensi viikolla, se on vielä hämärän peitossa. Pientä kohentumista on selän kunnossa tapahtunut, joskin sitten takapakkiakin. Liikunnan merkitystä korostetaan jatkuvasti, ja kun netistä luin, että metsässä kävely on hyvää liikuntaa selkäsairaalle, niin sinnehän sitä sitten piti suunnata. Aina olen metsässä kulkenut, koirien kanssa, lasten kanssa, miehen kanssa, yksin. Marjaämpärin, kameran tai sienikorin kanssa. Nyt marjojen kerääminen on poissuljettu juttu, onneksi mieheni on kerännyt paljon mustikoita, joten ilman tätä superfoodia ei olla ensi talvenakaan.

Sienestys on intohimoni, ja sehän onnistuu selkävaivaisenakin. Kunhan muistaa sen kohtuuden metsässä kulkiessakin. Ja sehän pääsi taas kerran unohtumaan. Pikku lenkkejä tein selän siitä sen kummemmin suuttumatta. ”Pikku lenkille” lähdimme viime lauantainakin mieheni kanssa mökkimetsään. Vaan kuinkas kävikään. Hieman poikkesimme polulta ja vastassa olikin aika ryteikkö. Ja keskellä sitä ryteikköä vasen jalkani – se joka on aikaisemminkin pettänyt – alkoi pettää alta. Metsästä poistulo olikin tuskien taival. Jalka ei pitänyt, maasto oli vaikekulkuista ja itku ja tuskanhikihän siitä tuli. Onneksi en ollut yksin liikkeellä, ja mies sai tsempattua ja talutettua sen verran että pääsin kuin pääsinkin kovalle maaperälle. Hyvä opetus: pysy polulla!

Kipu on edelleen jatkuvana seuralaisenani. Sen rinnalle on alkanut hiipiä alakulo ja toivottomuus. Haluaisi tehdä kaikenlaista ja tekeekin, ja sitten maksellaan veroja lisääntyneinä kipuina. Ei ole aina helppoa tietää, minkä verran voi tehdä, mikä on hyväksi ja mikä liikaa. Kas kun ei sinne sängyn pohjallekaan voi jäädä, kun sieltähän ei sitten niin vaan noustakaan. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta niin myös tietämättömyys. Mikä on tulevaisuudenkuva toimintakyvyn suhteen, sitä ei ole kukaan lääkäri kertonut vaikka olen kysynyt. Varmaan siksi että sitä ei kukaan tiedä.

”Välilevyt tah­tovat painua kasaan maan vetä­essä puoleensa. Nikamien yli­määräinen liike aiheuttaa ajan kuluessa luupiikkejä, jotka voi­vat luuduttaa nikamat toisiin­sa. Luonnolla on tarkoituksena korjata näin ylimääräinen liik­kuvuus.  Korjaava luutuminen voi alkaa ah­tauttaa selkäydintä, jol­loin seuraa säteilyä jalkoihin ja pahim­millaan lihasheik­koutta, joita jou­dutaan joskus hel­pottamaan leikka­uksella, jolla teh­dään tilaa selkäyti­melle.”

Lainaus on Tapani Kiminkisen tekstiä spondyloosista eli selkärangan rappeumasta. Minulla on noita luupiikkejä kuten myös ahtaumaa. Sen lisäksi on kahdessa kohtaa rankaa skolioosia eli ylimääräisiä mutkia selkärangassa. Ja se ahtauma sitten aiheuttaa tuota voimattomuutta ja jalan pettämistä. Rappeuma ei mihinkään parane vaan etenee iän myötä kuten aikanaan jokaisen kohdalla käy. Miksi sitten toisilla nämä muutokset aiheuttavat toimintakyvyttömyyttä, ja sitten on niitä joiden ranka on täysin sökö mutta eivät oireile mitenkään? Vastausta ei kai kukaan tiedä, ja siksi ei oikein ennusteitakaan voi antaa.

Melkein purskahdin itkuun kun työterveyshoitaja soitti tänään ja kysyi, mitä kuuluu. Jotenkin on ollut ihan heitteillejäänyt olo näiden kipujen kanssa, tuntuu että kukaan ei ota tosissaan eikä mistään saa apua. Hän oli sitä mieltä, että tulisin vielä lääkärin luo käymään loppuviikosta. Varmaan äänestäni kuului, että henkiset rahkeet ovat tällä hetkellä vähissä, ja siitäkin olisi hyvä jutella lääkärin kanssa. Kipu ja masennus kulkevat usein käsi kädessä. Kun elämässä ei enää tunnu olevan ilonaiheita, on aika ottaa oma jaksamisensa vakavasti.

Yksi kommentti

  1. Tepa sanoo:

    Olemme kummatkin kirjoituksissamme aistineet syksyn saapuneen. 🙂 Hyvin kiteytit viimeisellä lauseella, missä menee raja omassa jaksamisessa. Itsellä alakuloiset tunteet kiteytyy enemmänkin hoitoväsymyksestä, mutta jaan kanssasi nämä tunteet ja toivon, että meille kummallekin tulisi edes himppusen aurinkoisempi syksy. 🙂

Kommentointi on suljettu.