Veitsenterällä – fibromyalgia ja liikunta

Joskus rauhaarakastava ja humaanikin ihminen voi ajatella murhanhimoisia ajatuksia. Viimeksi näin kävi, kun kävin lääkärissä kysymässä kortisonipiikkiä kiertäjäkalvosinvaivaan, joka oli taas äitynyt hankalaksi. Sivulauseessa mainitsin fibromyalgian. Tämä on joillekin lääkäreille sellainen taikasana, jonka jälkeen ei tutkita enää mitään ”oikeita” vaivoja, vaan kaikki kivut ovat fibromyalgiaa. Ja fibromyalgiaanhan auttaa liikunta. Ei auttanut vaikka vakuutin harrastavani liikuntaa. Lääkäri ei uskonut. Hänen mielestään harrastin ainakin vääränlaista liikuntaa ja liian vähän. Ei varmaan tarvitse kahta kertaa arvata, vaihdoinko lääkäriä. Onneksi sekin on nykyään mahdollista. Sain piikkini, ja vaiva rauhoittui parissa päivässä.

Tänään tuota liikunta-fibromyalgia -dilemmaa mietimme mieheni kanssa saunan lauteilla sauvalenkin jälkeen. Tänä syksynä on liikutakärpänen puraissut ihan kunnolla, ja liikuntakorttiin on kertynyt merkintöjä kiitettävästi. Tuota liikuntapäiväkirjaa pidän ihan itseäni varten. Ja tulevia lääkärikäyntejä. Harrastan viikottain pari tuntia tanssiliikuntaa ja viime viikkoina olen tehnyt 2-3 noin kuuden kilometrin sauvalenkkiä viikottain. Lisäksi kotona lihaskuntoliikkeittä ja venyttelyjä. Monen lääkärin mielestä pitäisi mennä kuntosalille tai harrastaa vesijumppaa. Eikä siihen auta selitys, että uimahallin kosteus aiheuttaa sietämättömiä särkyjä, samoin käy kuntosalilla. Minulla fibroon kuuluu vaikea ääniyliherkkyys, joten esim. uimahallien hälyäänet ovat tuskaa.

Fibromyalgiaihmiselle liikunta on  tasapainoilua. Pakko on liikkua, jos aikoo yleensä liikkeelle päästä. Vaikka aamulla olisi niin kipeä, ettei meinaa päästä sängystä ylös, olo saattaa helpottaa, kunhan saa itsensä kammettua pystyyn ja liikkeelle. Usein lenkille lähtiessä sattuu niin paljon, että henki ei tahdo kulkea tai tekisi mieli itkeä tai kääntyä samantien kotiin. Mutta kun vähän aikaa puree hammasta ja puskee eteenpäin, kipu useimmiten helpottaa. Mutta ei aina.

Liikkumattomuus lisää kipuja. Ja liiallinen liikunta lisää kipuja. Myös epäsopiva liikunta lisää niitä. Pitäisi löytää se oma laji ja itselle sopiva rasituksen määrä. Ja siinäpä se seinä sitten tuleekin usein vastaan. Juuri kun on saanut itsensä hyvään vauhtiin, kunto tuntuu nousevan ja liikunnan ilo löytyvän, tapahtuu jotakin. Monelle meistä tulee tässä vaiheessa flunssa, joka vie yleiskunnon taas pohjalukemiin. Fibroihmiselle pamahtaa joku paikka niin kipeäksi, että hengittäminenkin tuottaa tuskaa. On vaikea lähteä lenkille, kun ei pysty kävelemään kuin seinistä kiinni pitäen. Tai lähteä zumbaan tai bailatinoon, jos ei meinaa päästä autoon tai autosta pois. Usein puren hammasta, otan särkylääkettä (joka ei auta) ja lähden silti. Nautin tanssiliikunnasta niin paljon, että endorfiinit kai vievät kipua pois ja palaan hyvällä mielellä ja vähemmillä kivuilla kotiin.

Raja sopivan ja liiallisen tai vääränlaisen liikunnan välillä on hiuksenhieno. Yleensä jos liikunta tuntuu pahalta, eikä tuntemus helpotu suorituksen jatkuessa, seurauksena on kipujen pahentuminen. Ja olen vakaasti sitä mieltä, että liikunnan on oltava kivaa. Mitään pakkopullaa ei kauaa jaksa. Tuo sauvakävely mietityttää nyt kovasti. On mukavaa, kun olen saanut mieheni mukaan sauvailemaan. Tuntuu myös, että kunto nousee kohisten, kun kävelee rivakasti (ja  SportsTracker mittaa aikaa ja matkaa lahjomattomasti). Minulla myös nuo mielialat aaltoilevät välillä pahastikin nopealla syklillä masennuksen ja hypomanian välillä. Liikunta on tuohon oiva lääke, rivakan lenkin jälkeen ei tee mieli hössätä mitään ylimääräistä typeryyttä, ja jos on mieli maassa niin  endorfiiniryöppy auttaa siihenkin. Nyt kuitenkin kivut ovat lisääntyneet selvästi. Osittain tämä selittyy varmaankin ilmojen vaihtumisella ja matalapaineella, mutta ehkä nyt on tullut viuhdottua vähän liiankin rivakasti sauvojen kanssa. Sillon vaan on pidettävä lepopäivä. Tai tehtävä jotain muuta. Onneksi nyt on parina iltana tanssiliikuntaa ohjelmassa, se ehkä palauttaa sopivasti.

Lepo on vähintään yhtä tärkeää kun liikunta. Herra Fibro kun tahtoo valvottaa öisin, aiheuttaa katkonaista unta, ja aamulla on usein väsyneempi kuin illalla nukkumaan mennessä. Me fibroilijat olemme usein myös ylitunnollisia suorittajaihmisiä, joiden on vaikea sanoa ei.  Olen ollut paljon sairaslomilla mutta hyvin harvoin fibromyalgiakipujen vuoksi. Usein aamulla tuntuu että henki lähtee, kun kello pärähtää soimaan ja olet juuri saanut hetken unta kivuilta. Yleensä olo kuitenkin jonkun verran helpottaa, kun saa itsensä ylös ja lämpimään suihkuun herättelemään jäsenet. Nyt kun olen osakuntoutustuella, on helpompaa ja on enemmän niitä aamuja, kun ei ole pakko lähteä kotoa. Fibromyalgian perusteella ei minkäänlaiselle eläkkeelle pääse, pitää olla vähintään se masennus kylkiäisinä – minkä lähes jokainen fibroihminen jossain vaiheessa saakin. Jatkuva kipu on kuluttavaa, ja vielä kuluttavampaa kun ei kipua oteta vakavasti. Luin juuri artikkelin naisesta, joka on ollut 11 vuotta sairauslomalla fibromyalgian vuoksi, mutta ei ole päässyt eläkkeelle. Hajoaa se pää vähemmästäkin.

Huomenna on vapaapäivä. Ei mitään pakkoa koko päivänä. Jos jaksan, lähden illalla bailatinoon. Luulenpa että jaksan 🙂

2 kommenttia

  1. mintti sanoo:

    Hyvä teksti! Ja niin totta! On upeaa että sä olet löytänyt lajeja joista nautit ja tanssiminen on niin ihanaa! Koita vaihteeksi noita kävelylenkkejä ilman sauvoja, mä huomasin että siinä on iso ero! Joskus noi sauvat vaan on liikaa ja ne vie energiaa, mutta pelkkä kävely saattaakin sitten olla hyvä juttu 🙂 Tsemiä tasapainoiluun <3

    • Maija sanoo:

      Kiitos! Mulla on lähinnä selkä ja jalat lenkkeilystä suuttuneet, varmaan vauhtia on ollut oudokseltaan liikaa. Koirien kanssahan sitä tuli käveltyä vuosia ilman sauvoja, itseasiassa ostin vasta tänä syksynä ekat sauvani! Olen tykännyt sauvojen kanssa lenkkeillä kun ne jotenkin kivasti rytmittävät ja antavat potkua lenkkeilyyn – ehkä tosiaan vähän liikaakin. Nyt on sauvat jäähyllä ja olen vaan tanssinut 🙂

Kommentointi on suljettu.