Voimaihmisiä

Ketkä ovat sinun voimasiskojasi ja/tai -veljiäsi? Niitä ihmisiä, joiden seurassa tunnet itsesi ehjäksi vaikka olisit rikki. Joille voit soittaa vaikka keskellä yötä ja huutaa apua, kun sinulla on hätä. Jotka ovat vierelläsi silloin, kun kaikki muut ovat kaikonneet. Jotka tietävät elämästäsi kaiken ja joiden elämästä sinä tiedät kaiken. Joille voi kertoa kaiken tai olla kertomatta mitään. Joita ei haittaa, vaikka sairaus on jättänyt jälkensä sinuun.

Toivottavasti meillä kaikilla on elämässämme näitä ihmisiä. Ja toivottavasti voimme itse olla voimasiskoja ja -veljiä lähimmäisillemme. Minulla itselläni on monta hyvää ystävää ja muutama Hyvä Ystävä. Jotkut heistä olen tuntenut koko ikäni, ja jotkut ovat tulleet elämääni vasta hiljattain. Useimmilla meistä on kai niitä ikiaikaisia ystäviä, joiden kanssa jatketaan juttua siitä mihin viimeksi jäätiin, vaikka edellisestä tapaamisesta olisi kulunut aikaa. Ja sitten ykskaks yllättäen voit kohdata uuden ihmisen, jonka kanssa heti puhutaan samaa kieltä. On helppo olla oma itsensä. Jotkut ihmiset, aikanaan tärkeätkin, jäävät matkan varrelle. Se on surullista, mutta elämäntilanteet joskus kuljettavat ihmisiä eri suuntiin, ja tiet eivät enää kohtaa.

Toivon olevani lapsilleni, jo aikuisille, sellainen äiti, jolle voi kertoa ihan kaiken. Ettei olisi olemassa niin kamalaa asiaa, jota ei voisi minulle kertoa. Ja että he tulisivat kertomaan myös ne isoimmat ilonsa. Luulen että olen tässä onnistunutkin, joskin luulen, että aikuiset lapset myös säästelevät vanhaa äitimuoriaan joiltain asioilta. Tietenkin vanhempi-lapsi -suhde muuttuu vuosien myötä, kun lapsi aikuistuu. Ei ole enää kasvattaja-kasvatettava -suhdetta vaan toivottavasti tasapuolinen aikuisuus. Jostain olen lukenut, että lapsi ja nuori selviää, jos hänen elämässään on edes yksi turvallinen aikuinen, johon voi luottaa. Ammatti-ihminen tai naapurin täti, jonka luo voi juosta, kun oma koti ei enää ole turvallinen.

Sitten on niitä käänteisiä ihmisiä. Heitä jotka vievät meiltä voimaa. Heitäkin on tielleni sattunut paljon, jotkut ovat jääneet menneisyyteen, jotkut ovat tulleet elämääni hiljattain. Heitä ei välttämättä heti tunnista, ensivaikutelma voi olla varsin positiivinen. Näitä ihmisiä on monenlaisia. Itsensä vähttelijöitä, jotka tämän tästä tuntuvat vaativan pönkitystä omalle egolleen. Takertujia, jotka eivät jaksa seistä omilla jaloillaan. Ihmisiä, jotka ovat valmiita kaatamaan kaiken elämänsä kuonan niskaasi, mutta eivät anna mitään vastineeksi. He sivuuttavat kaikki puheenaiheet, jotka eivät käsittele heitä itseään. Ihmisiä, joille on olemassa vain yksi totuus, heidän omansa. Ja niitä, joiden elämänasenne on vaan pohjattoman negatiivinen. Heitä kohdatessaan tekisi mieli vetäytyä kuoreensa tai juosta karkuun, ja varmaan se on viisastakin. Ihmissuhteiden KonMari.

Aina emme voi valita, kenen kanssa olemme tekemisissä. Työyhteisössä voi olla voimaihmisiä tai sitten niitä, jotka vievät voimiasi. Kaikkien kanssa on kuitenkin tultava jollain lailla toimeen, että työrauha säilyisi. Suku voi olla pahin – tai paras! Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että sekä minulla että miehelläni on lähes yksinomaan mukavia sukulaisia. Ainakin ne joiden kanssa olemme tekemisissä – mielestäni sukulaisuus ei ole mikään velvoite pitää yhteyttä, jos kemiat eivät muuten pelaa.

Vanhempiaankaan ei voi valita. En ala tässä käymään läpi lapsuuden traumoja. Molemmat vanhempani ovat jo edesmenneitä, ja etäisyyttä alkaa olla sen verran, että olen pystynyt käymään kipukohtia läpi mielessäni. Aina voi ottaa opikseen, ja yrittää olla tekemättä samoja virheitä vanhempana ja puolisona.

Parisuhde. Usein se kaikken vaikein ihmissuhde. Se voi tuhota, tai se voi kantaa läpi kivikkoisten elämänvaiheiden. Useimmat meistä ovat kai virtaheponsa lukeneet. Itse olen siinä onnellisessa asemassa, että olen naimisissa suuren rakkauteni kanssa. Mieheni on ehkä enemmän tekevää kuin keskustelevaa tyyppiä. Hän osoittaa rakkauttaan konkreettisilla teoilla. Kantaa puut, lämmittää talon, korjaa/korjauttaa autoni.  Järjestää elämämme niin, että minun ei tarvitse kantaa huolta käytännön asioista. Hän on kuljettanut minua läpi lumimyrskyn ja pelastaisi minut palavasta talosta. Hän kannustaa minua pitämään puoleni, kun minua potkitaan päähän. Nousemaan sängystä silloin kun olen kipeä ja surullinen. Hän saa minut nauramaan, ja yhdessä olemme käyneet läpi suuria suruja. Juuri nyt on sellainen päällä, kun tämä pieni rakkauspakkaus lähti luotamme elokuun alussa, menehtyi leikkauspöydälle.

DSCN2812
RIP Ronja 29.7.2007-6.8.2016

5 kommenttia

  1. Jenni sanoo:

    Otan osaa perheenjäsenen poismenon johdosta! Hieno ja ajatuksia herättävä kirjoitus, kiitos siitä!

    • Maija sanoo:

      Kiitos Jenni! Kyllä näitä karvaisia perheenjäseniä on niin ikävä. Varsinkin kun koiristtamme viimeinen matkasi sateenkaarisillalle eikä enää kuulu kynsien rapinaa. Kiva että pidit kirjoituksestani!

  2. mintti sanoo:

    Olipa kaunis ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Ja koen nyt onnea siitä että on noita hyviä ihmisiä elämässäni ja olen päässyt eroon muutamasta energiasyöpöstä. Usein pelkään itse olevani sellainen miljoonine ongelmineni…mutta ehkä sitä on yhdelle yhtä ja toiselle toista. Sulla on kyllä ihana mies – sopii sulle kun oot itse niin ihana <3 Ja otan osaa tuohon suureen suruun <3

    • Maija sanoo:

      Kiitos Mintti! Joskus on vaan pakko dumpata joitain ihmisiä elämästään oman jaksamisensa vuoksi. Omasta ihanuudesta en tiedä mutta mies on kyllä ihana <3 suru on meillä yhteinen ja lemmikki-ikävä jokapäiväinen vieras. Ehkä suru hiljalleen muuttaa muotoaan ja muuttuu haikeudeksi ja ihaniksi muistoiksi.

  3. Tepa sanoo:

    Todella ihana teksti näin oman synkkyyden keskelle. Kun aina muistaisi ne positiiviset ja kivat asiat elämässä, eikä hautautuisi surunsa keskelle. Olen pahoillani Ronjan lähdöstä, eläimet ovat kuin perheenjäseniä konsanaan ja aina niiden lähteminen yllättää ja aiheuttaa surua. 🙁 <3

Kommentointi on suljettu.