Joitakin vuosia sitten olin varannut lääkärille ajan, toiveena saada jotain apua kipuun ja uupumukseen. Lääkäri totesi: Olet kyllä tosi pirteän näköinen. Niinpä. Kaikkeni yritän, ettei kipu ja uupumus näkyisi päällepäin. Kampaajani Karo saa ihmeitä aikaan luonnonpörröisessä takkutukassani. Ja kosmetiikka pelastaa mustilta silmänalusilta. Seerumia, valokynää ja kipugeeliä, ja keski-ikäinen fibroihminen on taas valmiina baanalle.

Totuus on toinen pari tuntia aikaisemmin, kun olen noussut sängystä. Tukka hapsottaen, silmät punoittaen ja kipeää jalkaani ontuen. Kuten edellisessä päivityksessä kirjoitin, aamut eivät ole helppoja usein tuskaisen yön jäljiltä. Mutta kun nostan kytkintä pihassa, olen taas se Maija jonka useimmat tuntevat. Hymyilevä ja reipas asiakaspalvelija. Vaikka olo on usein sellainen, että haluaisin olla tapaamatta ketään ja sanomatta kenellekään yhtään sanaa. Toki ihmisten näkeminen ja juttuhetket myös piristävät. Kirjaston asiakkaat ovat yleensä positiivista väkeä ja heitä on oikeasti ilo palvella.

Ikävä kyllä se hymyilevä asiakaspalvelija on usein kaikkensa antanut, kun pääsee takaisin kotiin työpäivän jälkeen. Onneksi ruuhkavuodet ovat takanapäin ja pääsen jo vähemmällä kotitöiden suhteen. Vanhemmat lapset ovat jo lentäneet pesästä (heitä kyllä päivittäin ikävöin ja ajattelen lämpimästi). Minulla on auttavainen ja kiltti aikuinen tytär vielä kotosalla, ja tekeväinen ja ymmärtäväinen puoliso. Koiriakin enää ainoastaan yksi.  Usein lähden heti töiden jälkeen koiran kanssa pikku lenkille, ja sen jälkeen jaksan taas hiukan jotain kotonakin. Yksi ilta on pyhitetty tanssiharrastukselleni. Muuten sosiaalinen elämä arki-iltaisin on minimoitu. Tuskin jaksan edes vastata puhelimeen.

Vuosien jaksamisen jälkeen sitten joskus tulee se pakollinen pysähdys. Minulle sen ehkä aiheutti viimevuotinen infektiokierre, joka vei yleiskunnon niin alas, etten oikein jaksanut jalkaa nostaa. Sairaslomaa sain jokaisen keuhkoinfektion jälkeen parisen viikkoa, ja lääkekuurin jälkeen piti taas lähteä yrittämään työntekoa. Ja onnekseni pääsin tyk-kuntoutukseen, joka on siis vieläkin meneillään. Tapasin fibromyalgiaan erikoistuneen lääkärin, ja muitakin ammatti-ihmisiä, jotka nostivat laput silmiltäni. Jo ensimmäisen kuntoutusjakson ensimmäisenä päivänä minulle sanottiin, että työhöni ja /tai toimenkuvaani on tultava muutos. Ja sitä muutosta alettiin sitten työstämään.

Nyt osakuntoutustuella olen sitten sillä muutoksen tiellä. Tätä iloa on vasta reilu kuukausi takanapäin, eikä työkuvan muutos ole sujunut ihan kivuttomasti. Onneksi olen tälläkin saralla saanut apujoukkoja tuekseni enkelimäisten luottamushenkilöiden ja viisaan ja ymmärtäväisen työterveyslääkärin muodossa. Uskon että kaikki tulee vielä ratkeamaan parhain päin. Muutoksen kohtalona on kai aina kohdata myös muutosvastarintaa. Tärkein läksy, minkä olen oppinut, on että ei ole pakko jaksaa yksin. Apua on tarjolla, kun sitä osaa pyytää ja hakea.

Hitaat aamut ovat pelastukseni. Olen alkanut nukkua paremmin ja kivuttomammin niinä öinä, kun tiedän että aamulla ei ole aikataulua. Ja jaksan paremmin tsempata työaamuina. On silti vieläkin outoa ajatella, että ei olekaan pakko koko ajan jaksaa. Saatan nousta reippaasti aamulla ylös moikkaamaan tien päälle lähtevää perhettäni, ja sitten lorvehtia hyvällä omallatunnolla yöpaidassa puoleenpäivään (eli älkää nyt ihmeessä tulko  yllätysvierailulle ennen puoltapäivää). Voin huoletta jättää huomiseen sen mitä en tänään jaksa tehdä. Ja yllättävän paljon sitä jaksaakin, kun saa tehdä asioita omaan tahtiinsa, ilman pakkoa.

Olemme viettäneet mukavan viikonlopun mieheni kanssa mökkipuuhissa. Laitelleet hiljalleen terasseja kesäkuntoon, poltelleet risuja, saunoneet ja pulahdelleet avantoon (oli muuten ihan viime hetket tehdä avanto). Mies on puurtanut puuhommissa ja minä olen aloitellut pihan haravoimista. Paljon jäi vielä tekemistä tuleville mökkireissuille. Mieheni kiteytti tämän asian tänään mielestäni tosi hyvin: ”Olisi se kamalaa jos joku määräisi tekemään täällä nämä kaikki hommat. Onneksi tämä on vapaaehtoista.” Juuri näin. Mökillä ei tarvitse olla pirteän näköinen. Voi rauhassa nojailla haravaan ja tiirailla lintuja, kun siltä tuntuu.

Asiakkaille ei voi olla olemassa kipua ja huonoja päiviä. He ovat oikeutettuja hyvään palveluun, vaikka virkailijalla olisikin kurja fiilis. Mutta ehkä sitä muuten voisi olla armollisempi itselleen. Näyttää ne huonot päivät muillekin kun kaikkein läheisimmille ihmisille. Tukea voi joskus tulla ihan yllättävältäkin taholta. Vertaistuki on ihan parasta. Tuolla fb:n fibromyalgiaryhmässä voi itkeä virtuaalisesti kipuaan ja surkeuttaan, ja tietää saavansa tsemppiä ja ymmärrystä. Kukaan ei ymmärrä kipupotilasta niin hyvin kuin toinen kipupotilas.

Voimia alkavaan viikkoon 