Ikävä

DSCN1113

Viime postauksessa iloitsin tulevasta osa-aikaisuudesta ja suunnittelin, mitä lisääntyneellä vapaa-ajalla tekisin. Ja mitä tekisin koiriemme Veeran ja Ronjan kanssa. Aina ei mene asiat niinkuin on suunnitellut. Viime keskiviikkona jouduimme sanomaan hyvästit rakkaalle Veera-suursnautserillemme. Veeran viime hetkistä voitte lukea Henkireikiä-blogistani. Kaikki kävi niin äkkiä, etten oikein vieläkään tajua tapahtunutta todeksi. Olihan Veera jo iäkäs, mutta kun se oli aina terve ja reipas, niin emme osanneet odottaa että sen elämän ilta olikin jo koittanut. Raskasta on viedä ystävä viimeiselle piikille, mutta minulle se on tärkeä osa luopumista ja surutyötä. Ei Veera ole ensimmäinen koira, jonka olen silitellyt koirien taivaaseen, mutta ei se tee asiasta yhtään sen helpompaa. Ei siihen totu, eikä saakaan tottua. Ihanat muistot lohduttavat. Onneksi pieni kääpiösnautserimme Ronja on ilonamme. Ronjakin on ihmeissään, kun ystävä on poissa. Olemme nyt kovasti yrittäneet sitä huomioida, ettei tuntisi oloaan niin yksinäiseksi. Koska tuolla toisessa blogissa jo kerroin Veeran tarinan, keskityn tässä nyt omaan olooni surun hetkellä.

Stressi ja suru ovat hyvää kasvualustaa fibrokivuille, ja Herra Fibro onkin ollut kiitettävästi päivien ja öiden seuranani. Toki matalapaine ja lumipyryt ovat myös edesauttaneet kivulloista oloa. Veeran kuoleman jälkeiset päivät olivat yhtä tuskaa. Miehelleni sattui sellainen työtilanne, ettei hän voinut tulla kanssani saattamaan Veeraa viimeiselle matkalle. Veera oli eläinlääkärille mennessä jo aivan jalattomassa kunnossa, ja jouduimme eläintenhoitajien kanssa nostelemaan isoa koiraa vaa’alle ja pöydälle. Veera painoi 38 kiloa, mutta kun se oli velttona ja reporankana, tuntui paino sadalta kilolta. Seuraavina päivinä kaulan ja niskan lihakseni olivat niin kipeinä, etten voinut huutamatta kääntää päätä. Lonkista kohti reisiä säteili repivä kipu. Ranteita ja sormien niveliä särki. Silmiä kirveli ja päätä särki paljosta itkemisestä. Yöt vietin kylmäpakkausta halaillen.

Sain järjestettyä lomapäivän keskiviikkopäiväksi, jotta pääsin viemään Veeran viimeiselle piikille ja sain itkeä isoimman itkuni rauhassa. Seuraavana päivänä piti mennä töihin, vaikka olo oli tuskainen ja särkyinen. Varmaan ihmettelette, miksi en hakenut lääkäriltä loppuviikoksi sairauslomaa, olinhan todella kipeä ja särkyinen. Ilman mitään marttyyrinkruunun havittelua olen ottanut fibromyalgian suhteen sen linjan, että jos jollain lailla pääsen sängystä ylös ja liikkumaan, en jää töistä pois. Tämä siksi, että olisi  todella vaikeaa vetää raja milloin on tarpeeksi kipeä jäämään kotiin. Ja vaikka aamulla olo voi olla todella tuskainen, usein olo helpottuu päivän mittaan. Joskus jo aamun mittaan, kun pääsee sieltä sängystä ylös ja suihkuun herättelemään niveliään lämpimällä vedellä. Jos menee lääkäriin valittamaan fibrokipuja, tulos on yleensä se että lääkäri kirjoittaa (parhaassa tapauksessa) kolme päivää sairauslomaa ja kysyy, mitä särkylääkettä haluaisin hänen kirjoittavan. Ja fibroonhan eivät tavalliset särkylääkkeet auta, kun se vika on oikeasti päässä eli keskushermostossa. Aikaahan nuo kivulloiset aamut vievät, menee hyvinkin pari tuntia ennenkuin saa itsensä siihen kuosiin että pääsee starttaamaan työmatkalle.

Nyt on meneillään viimeinen kokonainen työviikko. Ensi viikolla pääsen kokeilemaan kolmipäiväistä viikkoa, ja viikonloppuni kestää peräti neljä päivää! Tuntuu ihan uskomattomalta, että tämä onni tulee jatkumaan ainakin vuoden, toivottavasti pitempäänkin. Tuntuu että olen nyt jaksamiseni äärirajoilla, ja jos joku sanosi, että eläkepäätökseni on peruutettu, en todennäköisesti pääsisi nousemaan sieltä sängystä. Pelkän fibromyalgian perusteellahan ei Suomenmaassa kukaan pääse edes osa-aikaeläkkeelle. Tarvitaan lisäksi muita diagnooseja. Minulta Keva halusi myös psykiatrin kirjoittaman b-todistuksen, ja kun olemassa on diagnoosi myös kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, niin osakuntoutustuki heltisi vuodeksi. Juuri nyt tuo pääkoppa on onneksi aika tasapainoisen oloinen. Mutta jatkuva kipu on kuluttavaa ja äkkiä se masennuskin on tosiasia. Jaksaa jaksaa!

Surun lisäksi viime viikkoon mahtui iloisiakin asioita. Loppuviikosta tyttäreni tanssi poikaystävänsä kanssa vanhojen tansseja, ja me ylpeät vanhemmat tietenkin istuimme katsomassa kaikkien mahdollisten tallennuslaitteiden kanssa. Niin ne vaihtelevat, ilo ja suru elämässä.

Ethän luule et tarviin ketään minua kokoomaan

Olen monista palasista kasannut itseni uudestaan

Eikä minua tarvitse muuttaa

Eikä tehdä musta parempaa

Tiedäthän sen jo sinäkin

Ei musta täydellistä koskaan saa

Sinä valitsit minut, minut, minut

Joo ja minut sinä sait

Ota minut tällaisena kuin oon

Tällaisena kuin oon

(Anna Puu: Ota minut tällaisena kuin oon)

5 kommenttia

  1. Oona sanoo:

    Ihana teksti ja kovasti voimia suruun tassuystävän menetyksestä, se kipu ei koskaan hellitä mutta ajan kanssa helpottuu. I know the feeling<3 "nyt saat juosta vihreitä niittyjä ikuisesti".

    • Maija sanoo:

      Kiitos Oona. Veera oli The Koira joten jätti ihan valtavan suuren aukon. Onneksi pikku karvaturpa on meidän ilona vielä 🙂

  2. Tepa sanoo:

    Kirjoitit todella kauniisti Henkireikiä-blogiin sekä tänne. Ihan kyynelsilmin luin tekstiä, kun itsellekin läheinen koira (siskon koira siis..) menehtyi vasta jouluna ja se antaa syyn suremiseen edelleenkin. Muutenkin tykkään tavastasi kirjoittaa ja käsitellä asioita, tykkään lukea blogiasi täältä jos satun tekstin bongaamaan etusivulta. 🙂

    • Maija sanoo:

      Kiitos Tepa <3 Kirjoittaminen on mulle osa surutyötä. Ja kiva jos viihdyt blogissani 🙂

  3. Mintti sanoo:

    Taas tuli melkein itku kun kirjoitat niin kauniisti! Ja kurjaa, mutta ei yllättävää että toi sun fyysinen olokin paheni noin paljon. Tosi hienoa että tuo osakuntoutustuki heltisi vuodeksi, luulen että sopii sulle mainiosti tuo osa-aikaisuus <3

Kommentointi on suljettu.