Ihanakamala kevät on täällä ja olen selvinnyt taas tänne asti!
Kuulumisia sen verran, että prolaktiinia alentava lääkitys laitettiin hetkeksi tauolle. Sillä selvitetään, aiheuttaako lääkitys minulla huimausta ja tajunnanhämärtymistä vai onko kyse jostain muusta. Sydän on onneksi satunnaisia rytmihäiriöitä lukuunottamatta kunnossa.
Viimehetket olen pohtinut mihin saakka ihmismieli oikein taipuu ja miten pelottavat ja jopa ahdistavat asiat saavat uuden muodon: arkipäiväistymisen.
Toivon silti, että herkimmät lukijat lopettavat tekstin lukemisen tähän.
Kymmenisen vuotta sitten taisin ajatella ensimmäisen kerran haluavani kuolla. Suunnittelin eri tapoja tappaa itseni ja mietin halusinko satuttaa itseäni vai vaan nukkua hiljaa pois. Säikähdin ajatuksiani niin kovin, että itkin ja koitin saada muuta ajateltavaa.
Pari vuotta myöhemmin samat ajatukset korventivat reittiään pääni sisällä. Piti pian pystyä puhumaan ääneen tai käy huonosti. Käytin kiertoilmaisuja ja kysyttäessä suoraan en pystynyt vastaamaan kaikesta teiniuhmastani huolimatta. Ajan kuluessa aloin puhua. Ensin kavereille ja tuntemattomille, minkä jälkeen vasta pystyin kertomaan mitään lähipiirilleni. Olin usein humalassa ja kertoessani itkin paskaa oloani. En halunnut terapiaan tai mielialalääkkeitä, joten en puhunut oikeista ajatuksistani hoitavalle taholle mitään. Olin esillä mutta katosin. Porukassakin tunsin olevani yksinäinen.
Pikkuhiljaa alkoholi jäi pois kuvioista, löysin vakaan parisuhteen ja ymmärsin että huonoissakin päivissä on aina jotain hyvää. Kirjoitin ajatuksiani ylös ja koitin etsiä elämälleni sisältöä. Kävin töissä. Halusin kuulua joukkoon ja tulla ymmärretyksi.
Jossain vaiheessa opin puhumaan kuolemasta ilman suurempia tunteenpurkauksia. Pystyn nykyään hymyilemään ja sanomaan, että olen ollut valmis mm. hirttäytymään sängynpäätyyn, ajamaan päin puuta/seinää/kiveä/kalliota, leikkaamaan itseltäni kaulan auki, ottamaan lääkkeitä ja alkoholia samaan aikaan, tukehduttamaan itseni ja esimerkiksi hyppäämään alas kalliolta ja muita yhtä absurdeja ideoita. En ole kuitenkaan tappanut itseäni ja koen sen olevan jonkinlainen erävoitto.
Ihmismieli on hyvin taipuvainen ja valitettavasti silloin kun elämä ei ole pelkkää hattaraa ja yksisarvisia, näyttää värikäs mielikuvitus ne synkemmätkin värinsä.
Usein eniten minua pelottaa elää, koska ihmiselle on välttämätöntä kuolla jonakin päivänä. En halua kuolla, mutta juuri siksi haluaisin kuolla. En uskalla elää, mutten tahdo viettää elämääni odotellen vain hetkeä jolloin eloni päivät viimein päättyvät. Ja näitä ajatuksia pyörittelen päässäni yöt ja päivät läpeensä vuositolkulla enkä ole huolissani. Vaikka en kaipaa synkissä vesissä oleskelua, en myöskään ole vielä keksinyt täältä tietä ulos.
Olen silti oppinut elämään mörköjeni kanssa ja joskus niiden kanssa täytyy vain valvoa, jotta pystyy hetken nukkumaan rauhassa.
Hyvin kuvailet tuota tunnetta ku haluaa vaan luovuttaa! Tuun varmaan aina muistamaan erityisesti viime kesänä erään yön kun istuin saunan lauteilla ja itkin kun mietin että mitä mun pitää tehdä, että läheiset oikeasti ymmärtää miten paha mun on olla. Sitten tajusin sen, että jos asiat on oikeesti niin huonosti että tuntuu ettei mulla oo muuta vaihtoehtoa ku tehdä jotain kamalaa, niin onko se oikeesti niin kamalaa, olisko joku muu keino päästä asioissa eteenpäin. Sitten päätin puhua ja se on kannattanut<3 🙂
Hyvä että löysit tien ulos <3
Ihan kuin itse olisin tämän tekstin kirjoittanut.
<3
Itseäni auttoi aikanaan kun ymmärsin että maailma pyörii ilman itseäni aivan samalla tavalla. Jokainen syntyy, haluaa tehdä elämästään merkityksellisen ja kuolee sitten pois. Joka päivä syntyy ja kuolee ihmisiä ja maailma jatkuu. Miksi siis ottaa ylimääristä stressiä elämisestään. Tekee vain asioita jotka jotka tuntuu hyvältä ja oppii vaikeista ajoistaan jotta kykenee tekemään siitä ajasta jonka täällä elää mahdollisimman nautinnollisen ja merkityksellisen. Jos joku on varma niin se että me kaikki kuollaan. Ja juuri se oli se kaikkein lohdullisin oivallus jonka tarvitsin jatkaakseni elämää. Miksi kiirehtiä? 🙂 en tiedä ymmärsitkö pointtini, mutta voimia joka tapauksessa. Toivon että pääset yli synkkyyksistä, elämä on oikeasti on melko kivaa kun kääntää ajatukset toisin päin. Näkee ne positiiviset jutut ja jättää negatiiviset mahdollisimman pitkälti pois mielestä.
Ymmärretty on. Harmi sinänsä, et yks ainoita asioita mikä rauhoittaa synkkyyden hetkellä on se, että kuolemasta pääsee yli. Eli on siis ajatukset nurinpäin. En koe olevani mitenkään merkityksellinen ihminen.
<3
<3