Mitä huominen ottaa antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa

Monet sairaudet – aivan kuten endometrioosikin – vaikeuttavat ja rajoittavat elämää jossain määrin. Olen tässä viime päivinä pohtinut, että miten sitä jaksaa tämän sairauden kanssa koko loppuelämänsä ja kuinka jaksan pysyä positiivisena. Oireeni ovat pahentuneet viime kuukausien aikana todella paljon ja välillä tuntuu, ettei toivoa ole. Silti ne elämän pienet, hyvät asiat potkivat aina persuksille jatkamaan yhä kovemmin.

Endometrioosiin ei ole lopullista hoitokeinoa, vaikka oireita voidaankin helpottaa. Minulla hoitona käytetään tällä hetkellä ehkäisyrengasta Nuvaringiä, joka toimi alussa hyvin, muttei enää. Tunnen jatkuvasti kroonista kipua, joten normaali eläminen on välillä hankalaa. Silti elämässäni on tällä hetkellä monta asiaa, jotka motivoivat minua kestämään tätä.

Ensimmäisenä pitää hyväksyä tämä sairaus. Kun sain diagnoosini tammikuussa 2016, olin jossain määrin helpottunut. Mutta kun aloin tosissani miettiä sitä, että olen oikeasti sairas, minulla on endometrioosi, jota ei voi hoitaa, aloin itkeä. Helpotus meni heti ohi ja tilalle tuli ajatuksia siitä, mitä kaikkea minulla on edessä tämän sairauden kanssa. Olin kuitenkin onneksi ollut tietoinen tästä jo hyvin kauan, joten diagnoosi ei tullut yllätyksenä ja hyväksyinkin asian aika nopeasti. Hyväksyin sen, että olen sairas. Hyväksyin sen, että en välttämättä pysty elämään täysin normaalia, kivutonta elämää välttämättä enää koskaan. Hyväksyin sen, että minulla on edessäni vaikka kuinka monet lääkärikäynnit ja lääkitykset. Ja hyväksyin vielä senkin, että olen fyysisesti ja myös henkisestikin vähän rikki.

Tekstikuvat on otettu Pinterestistä
Tekstikuvat on otettu Pinterestistä

Vaikka olen hyväksynyt sairauteni, niin silti joka päivä tämä vituttaa minua ja olen surullinen asian takia. Toivottavasti se johtuu vaan siitä, että tämä on niin ”tuore” asia minulle ja menee vielä ajan kanssa ohi. Ei ole päivääkään, jolloin en mieti tätä sairautta tai päivää, jolloin en tuntisi kipua. Minusta on väärin, että oma sairaus blokataan kokonaan elämästä pois, eikä sitä halua ajatella tai siitä puhua. Omaa huonoa terveyden tilaansa saa ja kuulukin surra, mutta siihen tunteeseen ei kannata jäädä vellomaan. Minä olen vähän jumiin jäänyt, mutta koitan parhaani mukaan löytää myös jotain hyvää. Ja nämä päivät, jolloin ajatuksen kanssa miettii omaa hyvinvointia ja jaksamista, auttavat ainakin minua huimasti muina päivinä. Ne itkuromahdukset vessan lattialla tuovat minulle voimaa.

Saan voimaa myös siitä, että tiedän endometrioosista aika paljon. Olen jo muutaman vuoden ajan etsinyt aivan älyttömästi tietoa netistä omiin vaivoihini, ja minulla on aika hyvä käsitys siitä, mitä minulle tapahtuu ja mikä minulla on. Tieto luo turvaa, eikä tämä sairaus pelota enää. Muistan silloin kun nämä vaivat alkoivat, olin ihan paniikissa ja pelokas, koska en tiennyt, mistä on kyse. Ja tiedän myös saavani lisää tietoa silloin kuin sinne leikkaukseen pääsen (toivottavasti pian), ja sen jälkeen saan vielä 100% diagnoosin, jonka jälkeen voin alkaa miettimään paremmin, minkälainen hoito olisi minulle parasta. Tieto lähestyvästä leikkauksesta ja mahdollisesta avusta tuovat lohtua.

Kaikista suurin voiman lähde minulle on lähipiirini ja erityisesti miesystäväni. Alusta asti minulla on ollut tukena muutama hyvä ystävä, jotka ovat aina kuunnelleet minua, ja heitä kiinnostaa, miten minulla menee. He jaksavat joka lääkärikäynnin jälkeen kysyä, mitä siellä kävi ja aika varmasti lukevat myös näitä postauksianikin. Lisäksi perheeni, varsinkin isosisko ja äiti, ovat olleet todella ymmärtäväisiä ja he ovat myös huolissaan minusta, joten tiedän, että ainakin jotkut välittävät oikeasti. Iso kiitos heille. Totta kai minulla on myös muita ystäviä, jotka ovat kyselleet ja tukeneet, mutta ei samalla tavalla kuin nämä muut. Endometrioosista ei ole monet kuulleet, joten sairaudesta puhuminen joillekin on ollut hankalaa. Tärkeimpänä tukipylväänä olen kuitenkin pitänyt miesystävääni, kosks hänen kanssaan vietän niin paljon aikaa ja olotilani vaikuttaa myös hänen elämäänsä. Suhteemme on aika tuore, eikä varmasti moni muu olisi jäänyt tähän tilanteeseen saatika tukenut niin paljon, kuin hän on. Joka päivä hän kysyy, sattuuko mihinkään ja huolehtii hyvinvoinnistani, ja kipujen aikana tuo särkylääkettä, hieroo ja hellii, jotta oloni paranisi. Hänen takiaan jaksan henkisesti myös tämän sairauden kanssa, koska hän tietää parhaiten, minkälaista elämäni on, joten hänen kanssaan puhuminen on kaikista helpointa.

mikkooLähipiirini lisäksi minua ovat auttaneet myös monet muut ihmiset – endosiskoni facebookissa. Ennen kuin tiesin sivuston olemassa olosta, minulla oli hirveästi kysyttävää ja kerrottavaa, mutta en oikein tiennyt, mihin ottaa yhteyttä. Tuolta voi kuitenkin kysyä mitä vaan, kukaan ei tuomitse ja aina saa hyviä keskusteluja aikaiseksi. Ja parasta on se, että nämä naiset elävät saman sairauden kanssa kuin minä, joten he tietävät, mistä puhuvat. Olemme kaikki samalla aaltopituudella ja tähän ryhmään kuuluminen on tuonut voimaa ja jaksamista arkeeni. Heidän takiaan olen ylpeä endometrioosi-potilas. Lisäksi myös some ylipäätänsä on auttanut ja varsinkin tämän blogin kirjoittaminen. Voin aina purkaa tänne omia ajatuksiani ja mietteitäni ja toivon, että tästä on apua myös monelle muulle, jotka painivat samojen asioiden kanssa.öööö

Vaikka olen aina ollut vähän valittaja-luonne ja negatiivinen ihminen, niin tiedän, että jos annan tämän sairauden pilata minun jokaisen päiväni, niin paluuta ei ole. Jokaisessa päivässä ja asiassa on jotain hyvää, vaikkei se siltä heti tunnu