Älä lyö

Haluaisin puhua ehkä hieman vaietusta asiasta: lapsen fyysisestä kurittamisesta. Minua on kuritettu väkivalloin, kun en uskonut puhetta. Isällä ei riittänyt kärsivällisyys. Jos en kerrasta lopettanut, uhkailtiin lyömisellä ja lopulta sainkin vyöstä. Ja kovaa. On myös tukistettu, annettu korvatillikkaa ja luunappia. Lyöntien jälkeen minut jätettiin omaan huoneeseen itkemään eikä siitä ikinä puhuttu jälkeenpäin. Menin joka kerta pakokauhun valtaan, yritin juosta karkuun ja anella. Mutta et pysty tekemään oikeastaan mitään muuta kuin huutamaan.

Olin hirveä ”kauhukakara”. Raivostuin helposti enkä pystynyt hillitsemään kiukunpuuskia vaan purin sen tavaroiden heittelemiseen ja rikkomiseen.
Luulen, että osa näistä raivokohtauksista johtui yksinkertasesti siitä, että mulla oli paha olla. Äidin alkoholiongelma, muutto eri puolelle Suomea, kiusaaminen.. Isä ei ymmärtänyt kuinka paljon nuo asiat muhun vaikutti eikä osannut käyttää mun rauhoittamiseen muita keinoja kuin väkivaltaa.

Usein nää asiat unohtuu ja saattaa tulla pinnalle vasta vuosien päästä. Itse havahduin aiheeseen, kun eräässä facebook-ryhmässä oli tästä juttua. Aihe herätti paljon keskustelua ja julkaisussa oli pian 700 kommenttia. Monilla kommentoijilla oli samoja kokemuksia kuin minulla mutta he eivät pitäneet sitä minään. Asiaa puolusteltiin usein sillä, että syy oli oma ja sanottiin ”opinpahan tavoille”. Tämä on todella surullista, sillä heille on vain uskoteltu, että vika on heissä itsessään. Ainoa syypää on kuitenkin vanhemmat, jotka eivät ole löytäneet turvallista keinoa rauhoittaa lasta. Lisäksi väkivallassa eläneet kuvittelevat, että se on ainoa oikea tapa. Ilman väkivaltaa on automaattisesti lellitty kakara, jolla ei ole minkäänlaisia käytöstapoja.
Mutta näiden kahden väliin jää vielä se kultainen keskitie: keskustelua, rajoja, turvaa ja luottamusta. Ei ole olemassa lapsia, joita ei muka saa rauhoitettua muuten kuin fyysisesti kurittamalla. Vanhempien pitää vain löytää tapa, joka sopii juuri sille omalle lapselle: keskustelu, syliinotto, jäähy, lahjonta tai rajoitukset. Mutta ei koskaan väkivalta. Valitettavasti monet vanhemmat ovat kuitenkin valinneet sen helpon tien, joka tulevaisuudessa aiheuttaa vain ongelmia. Tässä on siitä elävä esimerkki.

Väkivallan takia aloin pelkäämään kotona. En kertonut isälle, jos jokin painoi mieltä enkä uskaltanut edes kysyä lupaa mihinkään. Niinpä karkasinkin pari kertaa kotoa tai lähdin yöllisille reissuille. Pelkäsin isän reaktiota kaikkeen, mitä tein tai sanoin. Kotona oli jatkuvasti kireä ilmapiiri enkä juuri viihtynyt siellä, vietin kaiken ajan lähinnä omassa huoneessa. Jos tarvitsin apua johonkin ja menin sitä pyytämään niin isä tiuskaisi vaan, että ”ei voi olla noin vaikeeta” ”etkö edes tollasta osaa.” Tämän takia olen oppinut selviytymään yksin, enkä koskaan pyydä apua.

Mitä väkivalta on aiheuttanut? Minulla on mm. pahoja vihanhallintaongelmia. Minua ei opetettu hallitsemaan tunteita vaan ne sysättiin pois lyömällä. Lisäksi olen vielä perinyt isältä itsepäisyyden ja huonot hermot. Pienistäkin asioista katkeaa pinna, tavarat lentää ja ovet paukkuu. Ihmissuhteissa taas en säästele sanoja yhtään eikä mun suuta saa tukittua ennen kuin on liian myöhäistä. En ole kuitenkaan koskaan lyönyt ketään, paitsi lapsena. Jos mua lyödään, niin saan mäkin lyödä?

Koulussa olin huono oppimaan ja minulla oli keskittymisvaikeuksia. Jopa tätä tekstiä kirjoittaessa ajatukset harhailevat kaikkeen muuhun ja esim. leffaan keskittyminen on vaikeaa. Mielenterveysongelmanikin ovat varmasti saaneet alkunsa lapsuudesta. En ikinä ole uskaltanut puolustaa itseäni, en isää tai muita ihmisiä vastaan. Olen tyytynyt heikon osaan ja antanut muiden vaikuttaa liikaa itseeni. Olin helppo kohde ja minua on kiusattu oikeastaan koko ikäni. Itsetuntoni on olematon, en näe itseäni yhtään positiivisessa valossa ja elämä on sarja epäonnistumisia. Huvittavinta on se, että isä ihmettelee miten voin olla masentunut enkä pysty käymään koulua. Että olisin kaikista näistä asioista selvinnyt vaan olankohautuksella? Ei hyvää päivää.

Muistan vieläkin sen häpeän ja pelon. Pahinta on se, kun kukaan ei puuttunut asiaan. Isoäidit hyväksyivät fyysisen kurituksen, koska heidänkin lapsuudessaan oli toimittu samalla tavalla. Itse en edes tiennyt paremmasta, joten pidin asiaa normaalina enkä osannut pyytää ulkopuolisilta apua.
Ja mitä siitä seurasi? En kunnioita vanhempiani pätkääkään. Mut kasvatettiin pelossa. Luottamus järkkyi pahasti eikä ole koskaan palannut.

”Lapsi, jota ivataan, oppii pelkäämään.

Lapsi, jota arvostellaan, oppii tuomitsemaan.

Lapsi, jota petetään, oppii pettämään.

Lapsi, joka kohtaa vihamielisyyttä, oppii hyökkäämään.

Lapsi, joka saa hellyyttä, oppii rakastamaan.

Lapsi, jota rohkaistaan, oppii luottamaan itseensä.

Lapsi, joka saa tuntea totuuden, oppii ymmärtämään totuutta.

Lapsi, jota kiitetään, oppii olemaan kiitollinen.

Lapsi, joka näkee annettavan omasta muille, oppii olemaan huomaavainen.

Lapsi, joka saa tietoa, oppii tuntemaan viisauden.

Lapsi, jota kohtaan tunnetaan kärsivällisyyttä, oppii olemaan pitkämielinen.

Lapsi, joka elää onnellisena, löytää rakkauden ja kauneuden.”