Pelko

”Määräkohteisilla peloilla tarkoitetaan huomattavaa ja itsepintaista pelkoa, joka on kohteeseen tai tilanteeseen nähden liiallista tai epärealistista ja joka kohdistuu tiettyyn kohteeseen tai tilanteeseen. Pelot voivat olla erilaisia ja kohdistua esimerkiksi eläimiin, ympäristöön (myrskyt, ukkonen, vesi, korkea paikka), veren näkemiseen, pistoksiin (injektioihin) tai tiettyihin tilanteisiin (suljetut paikat, hissit, sillat, julkiset liikennevälineet, lentäminen). Muita pelkoja ovat esimerkiksi lian aiheuttama bakteeripelko, avaran tilan aiheuttama kaatumispelko tai lapsilla ilmenevä voimakkaiden äänien tai outojen vaatteiden pelko. Altistuminen pelkoa herättävälle kohteelle aiheuttaa lähes aina välittömän ahdistusreaktion, joka voi olla luonteeltaan myös paniikkikohtaus. Pelkojen luonteesta riippuen tuloksena on usein pelkoa aiheuttavien kohteiden tai tilanteiden välttely, jokapäiväisen elämän kaventuminen tai tietyissä ammateissa työkyvyttömyys.” // Terveyskirjasto

Araknofobia – hämähäkkien pelko
Kaikki aina jankuttaa mulle, että mee aikaisin nukkumaan ja herää aamulla ihmisten aikoihin. Mun on turha selittää, miksi se on miltei mahdotonta. Nyökyttelen vaan, että joojoo. Minulla on tämä pelko, jota ei voi järjellä selittää. Pelkään, että hämähäkkejä tulee mun sänkyyn kun nukun. Mun on pakko tarkistaa kaikki paikat niiden varalta ja vielä moneen kertaan, koska en vaan usko itteeni. Tavallisten ihmisten korviin tämä kuulostaa naurettavalta. ”Se on vaan hämähäkki, tapat sen ja jatkat unia.” Mutta mulle se on jotain paljon pahempaa. Jos nään hämähäkin saatan saada jopa paniikkikohtauksen. Miten saan sen tapettua, kun en uskalla edes lähestyä sitä. Mitä jos se hyppää mun päälle? Mitä jos niitä on vielä enemmän? Kerran aloin keskellä yötä siivoamaan, kun tämä tapahtui. Imuroin paikat lattiasta kattoon. Nukkumisesta ei tullut mitään. Mistä tiedän, että olen turvassa niiltä? En mistään. Hämähäkki voi yhtäkkiä vaan ilmestyä jostain. Jo tuon sanan sanominen tuntuu siltä kuin manaisin sen esille. Ja ne eivät edes tee mitään. Silti pelkään niitä.
En ole koskaan tykännyt hämähäkeistä tai mistään muistakaan ötököistä. Jos sellainen on sattunut näköpiiriin osumaan, olen kuitenkin vain kylmän viileästi tappanut sen ja jatkanut siitä, mitä olin tekemässä.
Mutta asuessamme omakotitalossa, hämähäkkejä oli siellä ihan viikottain. Jotkut oli oikeesti todella isoja ja mua hirvitti lähestyä niitä. Kerran yks oli jopa tyynyn alla. Kerran heräsin yöllä ja näin, kun hämppy roikkui mun yläpuolella. Sen jälkeen mun pelko niitä kohtaan kasvoi niin pahaksi, että en uskaltanut mennä nukkumaan. Usein hämähäkkejä kiikkui sängyn viereisellä seinällä. Siitä lähtien aloin pitämään sängyn ja seinän välissä rakoa, koska pelkäsin, että ne tulevat sänkyyn. Vihasin sitä taloa mutta en päässyt sieltä poiskaan. Kun me sitten vihdoin muutettiin pois, koko taakka lähti pois harteilta. Ajattelin, että jes ei enää pelkäämistä! Mutta jostain syystä se taas tuli kuvioihin, stressillä varmaan osuutta asiaan. Pelkäsin hämähäkkejä, vaikka en ollut koskaan edes nähnyt niitä asunnossani. Ja sitten kun ensimmäinen ilmestyi, niin sitäkös riemu repesi. Nyt tuolla takaraivossa jyskyttää ajatus, että niitä voi olla koko ajan jossain enkä pääse niistä koskaan eroon. Eniten ottaa päähän se, että nukahtaminen vaan venyy ja venyy. Mä varmaan ihan tiedostamattakin siirrän nukkumaanmenoa, koska koko ajatus siitä on ahdistava.

Mysofobia – lian/likaisuuden pelko
En pelkää bakteereita tai sairastumista, kuten monet tästä fobiasta ajattelevat. Minä yksinkertaisesti pelkään vain sitä likaa. Tämän takia en voi käydä ravintoloissa, kahviloissa tai istua ylipäätään missään julkisella paikalla. Bussissa matkustaminenkin on aika tukalaa mutta olen jonkun verran pystynyt siedättämään itseäni siihen. Katson kuitenkin aina ettei penkillä ole mitään näkyvää likaa tai hiuksia. Ja ainahan siinä silti voi olla jotain, mutta sitä ei näe. Järjetöntä, tiedän. Jos sitten satunkin vahingossa koskemaan käsilläni johonkin likaiseen, ne pitää pestä heti. Muuten en pysty ajattelemaan muuta kuin niitä likaisia käsiä.
Tästä huolimatta kävin tällä viikolla kaverini kanssa syömässä ravintolassa piiiitkästä aikaa. Se onnistui vain siksi, että otin kotoa mukaan liinan, jonka voin laittaa penkille suojaksi. Kyllä siinä siltikin oli aika epämiellyttävää istua. Ruokaa odotellessa ajatukset karkaili helposti vain siihen likaisuuteen. Mutta mä selvisin siitä! Koska kaveri tietää mun pelosta, pystyin olemaan oma itteni. Kyllä hän sitä vähän ihmetteli mutta ymmärsi, että en mahda asialle mitään.
Tämä pelko näkyy myös siinä, että siivoan asuntoani pakonomaisesti. Imuroin joka päivä, tiskaan tiskit ja pyyhin pöydät. Jos jätän imuroimatta se ajatus vaan yksinkertaisesti vaivaa mua koko loppuillan. Ahdistun niin paljon, että mun on pakko ottaa imuri käteen. Stressaan myös kaikesta muusta siivoamisesta. ”Pitäisi pestä lattiat, ikkunat, jääkaappi, uuni”. Jos menen käymään jonkun sukulaisen tai kaverin luona, katson koko ajan minne astun, minne istun, mistä otan kiinni.
Olen toki aina ollut tarkka puhtaudesta ja etsin mahdollisimman siistin paikan esimerkiksi ravintolasta. Mutta en ole silti vältellyt näihin paikkoihin menemistä. Jostain syystä se on muuttunut peloksi, joka rajoittaa elämää. Yritäpä sitten selittää muille, että mikset voi tulla syömään. Vastaan yleensä vaan, että ei ole nälkä tai ei ole rahaa. Tämä pelko on myös yksi syy siihen, miksi keskeytin koulun. Siellä oli koko ajan todella likaista, koska ei pystytä palkkaamaan enempää siivoojia. Koulukaverit vaan ihmettelee vieressä, kun koitat etsiä ruokailusalista tai luokasta puhtaan istumapaikan. Usein jouduin istumaan johonkin missä on likaa ja se oli todella ahdistavaa. Kouluun lähteminenkin ahdisti ja mietin jo illalla miten selviän taas seuraavasta päivästä.

Vespulafobia – ampiaisten pelko
Ampiaiset on varsinkin loppukesänä hirveä riesa. En voi nauttia kesästä niin kuin muut, pysyttelen lähinnä sisätiloissa. Silloin kun on pakko mennä ulos, tarkkailen ympäristöä ampiaisten varalta ja säikähdän jokaista ötökkää. Kiva pönöttää bussipysäkillä, kun ampiainen tulee näköpiiriin. Sit vaan jalkaa toisen eteen nii nopeasti kuin mahdollista. Ja ihmiset kattoo et mitä mä kiljun ja ryntäilen. Pahinta on se, kun ampiainen on bussissa tai jossain muussa suljetussa tilassa, josta ei pääse heti karkuun. Sit vaan tiirailen paniikkikohtauksen partaalla, kun se lentää koko ajan lähemmäs.
Lapsena en edes välittänyt mistään ampiaisista. Tämäkin pelko on tullut vasta vanhempana. En esimerkiksi pelkää kimalaisia, koska ne ei oikeesti tee mitään, jos niitä ei härnää. Mut ampiaiset on joitain saatanan kätyreitä. Vaikka istut vaan ihan rauhassa nii se tulee ja pistää. Eikä ne edes kuole siihen pistoon.
Yks kesä olin siskon luona yökylässä. Aamulla herättyäni huomasin, että amppari lentelee pään yläpuolella. Kiireen vilkkaa pois huoneesta ja ovi kiinni. Kunnes huomaan, että niitä on olohuoneessakin kaks. Ja yks vielä keittiössä. Sen jälkeen en oo siellä uskaltanut käydä kesäisin. Enkä uskalla käydä paljon missään muuallakaan. Turha kuvitellakaan pystyvänsä lähtemään festareille, jokirannalle tai terassille. Kesä on vuoden parasta aikaa ja se jää kokonaan kokematta tän pelon takia.

En koskaan viitsinyt kertoa näistä peloista kellekään. Koko asia tuntui ihan naurettavalta. En tajunnut, että tämä oikeasti on joku sairaus. Asiaa ei auta yhtään muiden ihmisten suhtautuminen ja sanomiset. ”Ei tääl oo ampiaisia/ihan puhdas se on.” Muttakun on ja ei ole! Jos sulla ei oo pelkoa nii et kiinnitä näihin asioihin huomiota. Et välitä. Voit ajatella muutakin kuin sitä pelon kohdetta. Pelko on irrationaalinen. Siihen ei auta järkeily eikä selittäminen. Kaiken lisäksi häpeän tätä asiaa, juuri ihmisten ajatusten takia. Vasta viime vuonna uskalsin kertoa tästä yhdelle hoitotyöntekijälle. Nämä pelot tuntuvat niin typeriltä mutta silti ne ovat todellisia minulle. En tiedä mitään pahempaa kuin ne. Pelkään kuolemaakin vähemmän. Pelot rajoittaa elämää niin paljon etten voi tehdä mitään mistä pidän tai olla kenenkään kanssa. Kaiken lisäksi ne tulevat uniinkin. Kun vihdoin saat unen päästä kiinni, ne pahimmat asiat mitä voit vaan kuvitella, tulevat esiin painajaisina.

Onneksi sain kuitenkin hiljattain kelalta myönteisen päätöksen kuntoutustukeen ja voin aloittaa psykoterapian! Kauan tätä onkin odotettu. Pääsen vihdoin puhumaan peloistani ja masennuksestani jonkun ammattilaisen kanssa. Toivon todella, että tästä on jotain apua ja pystyn mahdollisimman pian jatkamaan tavallista elämää ilman, että nämä sairaudet estävät sen. Siihen on kuitenkin vielä pitkä matka.

2 kommenttia

  1. Utelias sanoo:

    Nämä sun blogikirjoitukset on todella avartavia ja auttavat ymmärtämään sun sairauksista paljon lisää. Olisi todella mielenkiintoista lukea miten nämä sairaudet on vaikuttanut sun ja poikaystävien/ihastusten väleihin. Jatka blogiin kirjoittamista jatkossakin!

    • suwi sanoo:

      Hei, kiva kuulla! Se onkin tarkoitukseni 🙂 Valitettavasti olen kaikki nämä vuodet ollut sinkku niin ei oikein ole mitään mistä kertoa. :/ Seuraavaksi tai sitä seuraavaksi olen kuitenkin suunnitellut kirjoittavani siitä miten sukulaiset ja ystävät ovat suhtautuneet masennukseen. 🙂

Kommentointi on suljettu.