Häpeäpilkku

Jouduin tammikuussa vaikean valinnan eteen: keskeyttämään lähihoitajaopinnot, koska vointini meni pahempaan suuntaan. Koulun aloitus oli mennyt hyvin, kunnes alkoi työssäoppiminen päiväkodissa. Olin innoissani, kun pääsin katsomaan millaista olisi työskennellä lasten kanssa. Samalla olin kuitenkin stressaantunut miten pärjäisin. Näyttösuunnitelmaakin pitäisi raapustaa samalla kun tutustuu talon tapoihin.
Ensimmäinen viikko meni ihan hyvin, lapset ja työkaverit olivat mukavia. Olin kuitenkin aivan poikki työpäivien jälkeen enkä jaksanut tehdä juuri muuta kuin makoilla sohvalla. Toisella viikolla sain pahan flunssan. Olin kolme päivää poissa ja lopulta en palannut enää ollenkaan. Työ uuvutti aivan liikaa. Minun olisi koko ajan pitänyt olla valppaana, huomioida lasten tarpeet, opettaa ja pitää kuria. Se oli mahdoton yhtälö kun itse voin koko ajan huonosti.

Päädyin keskeyttämään työssäoppimisen ja otin yhteyttä opettajaan. Pidimme koulussa kokouksen ja kävin lääkärin luona. Hän määräsi sairaslomaa joulukuun loppuun asti. Kuitenkin kun koulu taas alkoi, menin normaalisti tunneille. Eihän sitä olisi kuin pari viikkoa ja alkaisi loma. Olin saanut taas energiaa noiden kolmen viikon aikana ja palasin mielelläni opiskelemaan.

Joululoman jälkeen minua kuitenkin ahdisti ajatus palaamisesta takaisin koulunpenkille. En mennyt ensimmäisenä päivänä, enkä sitä seuraavana. Pidimme jälleen kokouksen ja päätimme, että keskeytämme opintoni koko kevään ajaksi. Oli vaikeaa totuttautua ajatukseen, että en oikeasti ole opiskelukuntoinen. Olin hakenut tätä opiskelupaikkaa kolme kertaa, kunnes minut hyväksyttiin. Vihdoinkin saisin tehdä sitä mitä haluan. Tutustuin uusiin luokkakavereihin ja minusta vihdoin tuntui, että olen löytänyt oman paikkani. Opiskelin täysillä ja sain kaikista kursseista kiitettävän.
Mutta nyt tuntuu, että heitän kaiken hukkaan, vaikka samalla tiedän, että en ole tarpeeksi terve opiskelemaan.im-exhausted-from-trying-to-be-stronger-than-i-feel-quote-1

Oon aina ollut hyvä koulussa. Kun muut elämän osa-alueet eivät ole menneet hyvin, ainakin sain hyviä arvosanoja. Tosin ala-asteella koulunkäynti ei kiinnostanut pätkääkään ja sain useimmiten kokeista vitosia, kutosia ja seiskoja. Kuudennella luokalla päätin tsempata ja korotin arvosanojani niin paljon, että sain stipendin. Oli upeaa kävellä hakemaan stipendi kevätjuhlassa, kun kaikki taputtivat minulle. Kerrankin onnistuin edes jossain.

Yläasteen jälkeen en vielä tiennyt, minkä ammatin haluaisin itselleni, joten menin lukioon. Yleensä arvosanat laskevat lukiossa mutta minulla ne paranivat. Koulu oli elämäni keskipiste, kotona en tehnyt juuri mitään muuta kuin opiskelin. Hermoilin ennen koetta kavereideni kanssa etten kuitenkaan tiedä mitään ja lopulta kokeesta tulee kiitettävä. Uskomatonta oli se, että olen aina ollut huono matikassa mutta lukiossa sain siitä parhaat arvosanat, ysejä ja kymppejä. Minulla oli lyhyt matikka ja olin yksi parhaista luokassamme. Sain siitä paljon motivaatiota jatkaa samalla tahdilla ja kirjoituksistakin tuli E. Muista aineista ei ihan niin hyviä tullut mutta olin suhteellisen tyytyväinen. Lukio suoritettu masennuksesta huolimatta!

En tiedä miten pystyin opiskelemaan niin tunnollisesti ja käymään koulussa kiusaamisesta ja masennuksesta huolimatta. Lakaisin ongelmat maton alle ja esitin reipasta koululaista. Ehkä siksi koska en pitänyt lukiota niin tärkeänä. Nyt kun opiskelen lähihoitajaksi minun oikeasti pitää osata kaikki asiat, mitä koulussa opiskellaan. Lukiossa kokeen jälkeen voi vaan unohtaa kaiken eikä niitä tietoja tarvitse enää koskaan.

Lukiossa en myöskään antanut masennuksen hallita elämääni. Pidin sen poissa mielestä, teeskentelin olevani terve ja sinnittelin oppitunneilla. Vasta viime syksynä myönsin itselleni, että en pysty siihen, mihin normaali ihminen kykenee. Pitää jaksaa herätä aikaisin, tehdä aamutoimet ja kävellä bussipysäkille. Kohdata kaikki luokkakaverit ja olla sosiaalinen. Ennen en ole edes jaksanut yrittää jutella ihmisille mutta muutin sen asian ensimmäisenä koulupäivänä. Päätin, että tästä alkaa uusi elämä, tutustun ihmisiin ja saan itselleni ammatin. Mutta parin kuukauden jälkeen huomasin, kuinka en olisi millään jaksanut raahautua kouluun. Miten se kaikki yrittäminen kulutti mut loppuun.

Tämän ajan olen etsinyt itselleni sopivaa psykoterapeuttia, mikä on ollut erittäin vaikeaa. Vain murto-osa on vastannut, että heillä on tilaa ottaa uusi asiakas. Valitettavasti terapian alkaminen saattaa venyä jopa toukokuulle, koska lääkäriaikakin on vasta huhtikuun puolessa välissä. En usko, että olisin mitenkään valmis palaamaan koulunpenkille jo syksyllä, koska olisin käynyt terapiassa vasta pari kuukautta. Parantuminen masennuksesta on kuitenkin monen vuoden projekti, mikä vaatii paljon voimia.

Eniten pelkään sitä, että mitä jos en koskaan saa suoritettua näitä opintoja kunnialla loppuun asti. Mitä jos lähihoitajan ammatti on yksinkertaisesti liian haastavaa kaltaiselleni ihmiselle. Jos jatkaisinkin opintoja ensi vuonna, jaksanko sitä paria kuukautta enempää? Kuinka kauan joudun vielä elämään valtion häpeäpilkkuna, saamattomana ja turhana ihmisenä.

 

 

4 kommenttia

  1. Jansku sanoo:

    Minä olen myös joutunut lopettamaan unelma-ammattini opiskelun kiusaamisen ja siitä johtuneen masennuksen/ahdistuksen takia. Se oli ehkä vaikein päätös, mitä olen elämässäni tehnyt, mutta se oli sen arvoista 🙂 Olen nyt valmistumassa toiseen ammattiin ja tiedän, et voin jatkaa sen keskenjääneen opiskelua vielä, jos olen valmis jossain vaiheessa. Kannattaa kuunnella itseään. Tsemppiä ❤ 🙂

  2. Tiia sanoo:

    Hei.

    Mä en juuri koskaan lue blogitekstejä enkä ole ikinä niihin mitään kommentoinut. Jostain syystä eksyin tähän sinun tekstiin ja halusin sanoa muutaman sanan.

    Opiskelen itse tällä hetkellä sitä nk. unelma-alaa ammattikorkeakoulussa. Opintojen arvioitu kesto on neljä vuotta, mutta itse suoritan tätä nyt viidettä – ja toivottavasti viimeistä – vuotta.

    Reilu vuosi sitten, tammikuussa 2016, mun elämässä tapahtu jotain, mikä muutti käytännössä kaiken. Jouduin psykiatriselle osastolle, olin masentunut, ahdistunut ja ajoittain myös psykoosissa. Jouduin puolen vuoden sairaslomalle.

    En ollut ennen tammikuuta aikataulussa opintojeni kanssa. Siihen on parikin syytä: osa minusta johtuvia, osa ulkoisista tekijöistä johtuvia. No, puoli vuotta pakollista sairaslomaa ei siis opintojen etenemisen kannalta ollut mikään unelmatilanne. Yritin kyllä sairaalasta käsin kirjoittaa mm. opparia, ja sainkin sitä tehtyä.

    Viimeinen sairaalakäynti mulla oli kesäkuun alussa. Syksyllä muutin työharjoittelun perässä kokonaan uuteen kaupunkiin. Harkka oli tavallaan myös unelmapaikka, ainakin nimellisesti, mutta todellisuudessa se ei sitä ollut. Kolme viikkoa kestäneen harjottelun aikana sairastelin todella paljon: olin muun muassa seitsemän viikkoa putkeen kuumeessa. Sairastelu näkyi tuloksissa ja läsnäolossa, ja harjoittelun lopulla sainkin huonoa palautetta työnantajalta. Se oli kyllä hirveä tilanne. En ole rehellisesti sanottuna ikinä saanut huonoa palautetta mistään kouluun ja työhön liittyvistä asioista. Ja tottakai se masensi, todella paljon. Mun ammatillinen itsetunto kärsi pahasti.

    Harkan jälkeen muutin takaisin opiskelupaikkakunnalleni. Olin aika masentunut n. kuukauden verran. Kouluhommat ei edenneet. Päätin palata työelämään, mikä osoittautui ihan hyväksi vaihtoehdoksi (teen työtä, jossa pystyn itse määrittelemään työajat ja työn määrän). Kuitenkin hetken kuluttua sairastelu jatkui taas. Kuumetta, kuumeista oloa ja särkyä jatkui (ja jatkuu) viikosta toiseen.

    Mitkään verikokeet eivät ole selittäneet sitä miksi olen niin usein kipeä. Eikä yksikään lääkäri ole siihen osannut mitään sanoa. Mutta – itse kun tunnen itseni parhaiten, olen pikkuhiljaa tajunnut mistä on kyse: en rankimman vaiheen jälkeen antanut itseni levätä. En antanut lupaa tyhjentää päätä kaikesta ja vain leijua arki läpi. Uskon, että kroppa on niin väsynyt, että se oireilee nyt myös fyysisesti. Sairaalasta päästyäni olen vain suorittanut, suorittanut ja suorittanut. Jos en konkreettisesti ole jotain tehnyt, päässä on sata aivosolua juossut ympäriinsä ja kehitellyt vaikka mitä. En ole saanut levätä kunnolla PITKÄÄN aikaan.

    No, tämän pitkäksi venyneen sepustuksen tarkoituksena oli kertoa sulle, että älä yhtään tunne huonoa omatuntoa siitä, ettet nyt pysty tai jaksa. Tai vaikket jaksaisi sitten syksylläkään. Jos jotain voisin näin jälkeen päin toivoa niin sen, että olisin antanut itselleni aikaa. Ymmärrän paineet tehdä ja suorittaa, koska olen sellainen itsekin, mutta oli kyse minkä tyyppisestä sairaudesta, fyysisestä tai psyykkisestä, niin ihmisen täytyy saada toipua siitä kunnolla.

    Tsemppiä kauheasti! Kaikki kääntyy vielä hyväksi.

    • suwi sanoo:

      Kiitos kommentistasi! <3 Ompas tyhmää, että sait huonoa palautetta, ethän sä sille mitään voi että olit kipeänä. Mäkin oon aina ollu hyvä koulussa ja työssä mut ehkä se johtuuki vaan siitä ku oon pakottanu itteni suorittamaan ne kaikesta huolimatta. Ja nyt se sitten kostautui. Kiva että en ole ainoa! Pelkään vaan, että koko nuoruusaika menee sairastellessa ja saan ammatin tyyliin vasta 25-vuotiaana. Päätin nyt jokatapauksessa tehdä osa-aikaisia töitä, jos joku mut palkkaa. Ehkä jonkun vuoden verran ja säästää rahaa opiskeluun. Työ on kumminki vähän helpompaa kuin opiskelu nii uskon että siihen voimat riittää ja se muutenki tuo vähän uskoa siihen etten oo ihan täysi nolla. Kiitos, samoin sinulle!

Kommentointi on suljettu.