Äitini

”Ja sinä siinä, mee huoneesees” ”Miks” ”Tiiät kyllä”
Tää oli mun ensimmäinen kosketus äidin alkoholiongelmaan. Olin 11-vuotias. Löysin viinapullon pyykkikorista, tyhjensin sen ja täytin vedellä. Isä oli jo nukkumassa. En puhunut asiasta kellekään sen jälkeen.
Joka viikko kuuntelin sitä iänikuista riitelyä. Isä huusi ja äiti valehteli päin naamaa. ”En mä mitään oo juonu” Sen kuuli jo äänestä mutta se ei koskaan oo sitä myöntäny.
Monesti ollaan isän kanssa käännetty koko kämppä ympäri ja pulloja on löytyny kaikkialta. Ja kuinka monta kertaa me ollaan puhuttu siitä: ”se pitäis viedä hoitoon” tai ”se pitäs heittää ulos”. Mutta ei semmosta ihmistä voi viedä hoitoon, joka ei ees myönnä sairauttaan.

Jossain vaiheessa sitä osasi jo odottaa. Se oli jokapäiväistä. Tietyn kellonajan jälkeen alkoi puhe sammaltaa ja pian sen jälkeen kaadutaan viinapullo kädessä lattialle.
Pahimpia oli ne kerrat ku isä oli 200 km päässä töissä. Joka ilta äiti oli umpikännissä. Itkusena soitin isälle, että mä en jaksa, sun pitää tulla tänne. Isä kävi viikonloppuna huutamassa ja lähti töihin ja taas sama kaava jatku kerta toisensa jälkeen.

Mut koskaan tuona aikana ku asuin kotona, en romahtanu. Mulla oli joku suojakilpi. Koitin olla niiku en tietäis koko asiasta mitään. Huudatin musiikkia. Juttelin kavereille. Opiskelin. Lähdin lenkille ku kotona oleminen oli sietämätöntä.
Oli meillä hyviäki hetkiä. Monesti leivottiin yhdessä tai tehtiin ruokaa. Täytettiin ristikoita tai luettiin lehtiä. Käytiin ajeluilla ja valitettiin mamman kovasta äänenkäytöstä. Ne oli niitä hetkiä ku äiti oli oikeasti äiti. Mutta ne ei kestäny kauan. Illalla aukes taas pullonkorkki eikä mulla ollu äitiä.

Muistan yhden kerran ku äiti tuli kännissä halaamaan ja pyys anteeks. Työnsin sen vaan pois. Olis edes ollut selvinpäin.
Toivoin aina et jos se ei joiskaan tänään. Jos se loppuis tänään. Mutta kuvittelin liikoja. Pahiten petyin silloin ku sillä oli varmaan yli vuoden tauko. Vaikka ajattelin joka päivä et kohta se varmaan ratkee mut sit ku se vasta pitkän ajan päästä tapahtu, olin tosi pettyny. Ajattelin et oisin vihdoin saanu äidin mutta ei.

pulse2-450x364
Meillä ei oo koskaan ollu mitään äiti-tytär-suhdetta. En oo koskaan voinu puhua sille mun asioista. Se ei koskaan kehunu mua kouluarvosanoista tai mistää muustakaa. Se ei koskaa kysyny miten päivä meni. Välillä se esitti äidillistä vaa isän takia. Mutta oikeesti sitä ei kiinnostanu, se ei oo koskaa välittäny mistää muusta ku pullosta.
Jossain vaiheessa turruin koko touhuun. Välttelin äitiä, vaikka se asui saman katon alla. Menin keittiöön vasta kun äiti oli lähteny pois sieltä. En puhunut sille enää mitään ja jos se puhui mulle nii toivotin tervemenoa helvettiin. En enää ees kutsunu sitä äidiksi. Elin niiku sitä ei olis olemassakaan.
En oo koskaan puuttunu äitin juomiseen. Mutta yhtenä iltana 1,5 vuotta sitten mulla paloi totaalisesti pinna. Isä oli saanu äitin taas kiinni juomisesta. Menin ja sanoin että ”painu helvettiin, tapa ittes”. Vastaus oli että ”nii tapanki”. Nii monta kertaa mä oon toivonu sen kuolemaa. Menin kotiin ja toivoin että se ei olis siellä.

Yläasteikäisenä ku mun masennus oli pahimmillaan, kävin terveydenhoitajalla, joka ilmoitti mun itsetuhoisuudesta sosiaalitoimelle. Meidät kaikki kutsuttiin keskusteluihin. Äidin reagointi oli jotain aivan uskomatonta: ”Miks sun piti mennä kertoon tästä, nyt joudutaan meneen tonne”. Oma tytär haluaa tappaa ittensä ja tässä on tsemppaus. Voi kiitos.
Äidin ongelma kävi ilmi keskusteluissa mut asialle ei tehty mitään. Äiti varmaan sepitti kaikkea, että juominen on ihan hallinnassa. Sosiaalitoimi sit unohti meidät vaikka just silloin olisin tarvinnu eniten apua.
Isäkään ei tehny asialle mitään. Vaikka just hänen olisi pitänyt sille jotain tehdä. Kaikkea katsottiin läpi sormien. Päivät oli vaan huutoa ja lupauksia mut ei tekoja. Jonkun ois pitäny viedä mut pois sieltä viinanhuuruisesta vankilasta.

En tiedä voinko koskaan antaa äitille anteeks. Vuosi sitten muutin pois kotoa. Olin niin huojentunu. Ei enää ikinä tarvi kattoa sen juomista. Katkaisin välit äitiin kokonaan. En ole nähnyt koko ihmistä vuoteen.
Kun kesällä sain tiedon päästä opiskelemaan, äiti laittoi tekstiviestin, jossa onnitteli ja pyysi anteeksi kaikkea mitä on tehnyt. En enää edes muista mitä vastasin mutta jotain sen suuntaista, että ehkä sitten annan anteeks ku oot lopettanu juomisen.

No eipä se oo vielä tänäkään päivänä sitä tehny.

5 kommenttia

  1. Mörökölli sanoo:

    Arvostan sinussa sitä että myönnät sairautesi, ja äitisi alkoholismin näin avoimesti. Yleensä näitä asioita vain pakoillaan, joten hyvä että joku puhuukin niistä 🙂 Mielelläni luen jatkossakin blogiasia, jos vaan ehdit tänne lisää kirjoitella. Kaikkea hyvää sinulle!

    • suWi sanoo:

      Voi kiitos! Meillä ollaan perheen sisällä kauan salailtu äidin alkoholismia ja itse salailin masennustanikin todella pitkään kunnes viime vuonna mulle riitti ja paljastin kaiken. Tää kirjottaminen on mulle terapiaa ja samalla muut saa vertaistukea. Niin paljon lapsia elää alkoholistiperheessä ja kärsii koska eivät osaa pyytää apua. Jos yksikin heistä lukisi tätä niin oon tyytyväinen 🙂 Samoin sinulle!
      Blogi ei lähtenyt viime vuonna ollenkaan käyntiin mutta nyt pääsin taas vauhtiin, joten eiköhän ainakin parin viikoin välein jotain ilmesty 🙂

  2. Mintti sanoo:

    Hurjan kurja nuoruus sulla ollut, ja raskas. Oletko hakeutunut alkoholistien lapset tai läheiset-ryhmiin. Heille on apua ja omaa vertaistukea. Siitä voisi olla apua asian käsittelyssä. Voimia ja tsemiä sulle <3

    • suWi sanoo:

      Vitsi et olisi ollu apua noista ryhmistä lapsena mut enhän mä tienny mitään! Etin just paraikaa itelle terapeuttia, ehkä siinä samalla vois hakeutua ryhmään. Kiitos 🙂

  3. Varamamma sanoo:

    Iso hali sinulle. Tämä on arkipäivää monessa perheessä. Olen vierestä seurannut sukulaisperhettä, jossa samanlaiset ongelmat. Auttaminen on vaikeaa, kun alkoholisti ei tunnusta ongelmaa tai häpeää ottaa apua vastaan. Viinanhimo on niin syvällä, ei ole voimaa, uskoa lähteä hoitoon. Se on sairaus pahimmasta päästä. Ilman apua ja jatkuvaa tukea siitä ei selviä yksin.
    Älä kuitenkaan jää katkeraksi ja pilaa sillä omaa elämääsi. Aivan varmasti äitisi olisi halunnut olla sinulle parempi äiti, mutta sairaus vei voiton. Toivottavasti pystyt joskus antamaan anteeksi.
    Ilman näitä katkeria kokemuksia et olisi se, mikä nyt olet. Paljon hiotumpi timantti kuin moni muu. Voimia ja kaikkea hyvää sinulle!

Kommentointi on suljettu.