Kelpaanko minä?

Ah ja voih.

Vesisateen kastelemana, eli käytännössä ”uitettuna koirana” mietiskelen.

Vietin todella kivan viikonlopun. Onneksi elämässäni on näitä ainakin joskus, jolloin vain yksinkertaisesti huolet ja murheet poistuvat ja elät omassa, pienessä, somassa kuplassa koko viikonlopun.

Nyt kun on arki, havahtuu taas yhteen asiaan – miksi minun on niin vaikea kertoa sairauksistani uusille ihmisille?

Rutiineista poikkeaminen diabeteksen kanssa on hieman haastavaa. Ei mahdotonta, mutta vaatii kohdallani joskus pidempää mietintäaikaa. Kun on kesä ja festarikausi korkattu, pitää oikeasti miettiä miten tuolla musiikin mekassa pyöriminen onnistuu.
Aloitetaan nyt esimerkkinä festarista, koska käyn jokseenkin usein keikoilla ja festareilla. Turvatarkastuksessa sain taas selitellä, miksi minulla on oikeus kuljettaa käsilaukussani avaamatonta juomaani (kyseessä oli siis pieni pillimehu). Minua jo pelotti, että taasko ne takavarikoivat hätävarani – aina kun festareilta hädän tullen ei kiireessä saa apua jos alhainen verensokeri iskee. Varsinkin kun paikalle päästyäni silmäilin aluetta jo sillä silmällä, ettei ensiapupistettä ollut selvästi nähtävillä ja ruoka-/juomapisteet olivat kaukana lavojen läheisyydestä josta nyt olisi ensimmäinen mahdollisuus saada apua huonoon oloon. Noh, kuitenkin, sain viedä lääkkeeni ja juotavani alueelle.

Alkoholia juodessa on hyvä mittailla verensokereita usein. Itselläni alkoholi tuppaa ensimmäisenä nostamaan verensokereita korkealle ja illasta/yöstä verensokerit romahtavat alhaalle. Humalassa ei välttämättä tunnista alhaisen verensokerin oireita, voi käydä vähän huonosti nukkumaan mentäessä/nukkuessa ja tälle onkin olemassa termi ”dead in bed syndrome” joka kuvastaa kyseistä ilmiötä. Siksi onkin hyvä syödä ennen nukkumaanmenoa ja tarkistankin yleensä ennen keikoille menoa että ruokapaikka löytyy jostain läheisyydestä tai kotona on jotain pientä purtavaa (niin kuin normaalistikin) ennen nukkumista.
Noh, ei tästä sen ihmeempiä. Diabeteksen kanssa minulla meni hyvin viikonloppuna, mutta ajoittain yön hämärillä tunneilla mietin miksen uskaltanut puhua seurueelleni mitään omasta sairaudestani.

En yleensä aloita keskustelua läväyttämällä diabeteskorttia pöytään. Tapoja tässä onkin monia ja varmasti monet ovat avoimia omista sairauksistansa ja menneisyydestään. Itse en ole välttämättä ensimmäisellä tai toisellakaan tapaamiskerralla kertonut, mistä kenkä puristaa jos oloni on kummallinen. Pelkään syystäkin, että minut torjutaan. Lähipiirini totta kai tietävät asiasta, mutta esimerkiksi treffeillä käytäessä en vain yksinkertaisesti uskalla aukaista suutani asian suhteen. En halua, että minua määritellään sairauteni takia kun pystyn kuitenkin elämään melko tasapainoista elämää haastavista olosuhteista huolimatta.

Viikonloppuna hävetti. Seisoin peilin edessä meikkaamassa ja suunnittelin vaatteiden vaihtoa tulevaa päivää varten. Kuoriuduin ulos yöhousuistani ja aloin katsomaan reisiäni. Olin itsekin hieman yllättynyt (?), kuinka mustelmilla reiteni olivat. Pientä, tummaa mustelmatäplää täynnä. Epäilen, että edellisessä hoitotarvikejakelussa sain p*skoja neuloja, joka on aiheuttanut insuliinia pistettäessä harmia iholleni. Ei ehkä ihan terveellä ihmisellä olisi paikat niin mukiloidun näköiset…? Päätinkin hameen sijasta laittaa pitkät mustat housut jalkaan ja mietin, että onneksi viikonloppuna tapaamani ihminen ei näe tätä runnottua ihoa housujeni alta.

Olen saanut kuulla aikoinaan paljonkin torjuvia kommentteja ulkonäöstäni sekä sairauksistani. Kukapa sairaan ihmisen kanssa haluaisi olla.. niinpä! En minäkään sairas tahtoisi olla, mutta valitettavasti kaiketi minulla ei ole muitakaan vaihtoehtoja tällä hetkellä koska pelastusta sairauksiini ei ole keksitty. Välillä voin olla mustelmien mukiloima, pahkuranahkainen, känkkäränkkä alhaisilla verensokereilla, sormenpäät nahkaa irtoavina, heikoimmillani, ehkä myös rumimmillani, mutta myös vahvimpana itkemässä elämääni sängynpohjalla. Haluaisin kovasti rohkeutta kertoa, kuka minä olen ja mitä minulla on, mutta olen saanut sellaiset tuomiot niskaan etten vain uskalla. Minusta on ollut ihanaa kuulla, kun ystävät sanoo välillä ettei minusta oikeasti usko mitä vastoinkäymistä terveydellisesti käyn läpi. Siihen pyrinkin – sairaus ei saa valloittaa ja määritellä koko elämääni, vaikka tiedänkin että monet päivät menevät rullalleen kyseisen asetelman takia.

Miksi tuomituksi tuleminen tuntuu jo ennakkoon pahalta vaikka tiedostaakin, että toinen voi kuitenkin hyväksyä sinut sellaisenaan kuin olet? Miksi varsinkin ”parisuhdemielessä” tuntuu haastavalta kertoa omista sairauksistaan?

Näillä miettein kohti sateista viikkoa. Hyvää ja toivottavasti myöhemmin vähän aurinkoisempaa viikkoa teille kaikille!

Viikonloppuaurinkoa.
Viikonloppuaurinkoa.

Yksi kommentti

  1. joku sanoo:

    Moi. Törmäsin vasta blogiisi ja näin sua vahvasti symppaavana ja vähän edellisen postauksesi perusteella kysyisin, että oletko koittanut yhtään vähentää hiilareita? En siis ole mikään fanaattinen karppi, vaan mulla myös vaikeahoitoinen (osittain teini-iän motivaatio-ongelmien jäljiltä runnoutuneen kropan tähden) D1, mutta nyt kun pyrin syömään hiilareita 100-150g päivässä niin verensokeri ei edes adrenaliinikiukuista nouse yleensä päälle viidentoista. Jos oma D1 on sellainen, että vähän kaikki (lisäsairaudet ofc, mutta myös kuukautiskierto, mielialat) vaikuttavat erityisen paljon, niin pistettävä inska nyt ei vaan ehdi oikein menoon mukaan, jos sitä laitetaan yhtään reilummalle määrälle hiilaria. Joskus mulle tulee kyllä jotain ahmintakohtauksia, joihin insuliini ei ehdi mukaan ja tulee ihan kunnon kunnon korkeita, mutta muuten pärjäilen näillä määrillä urheilevana lakto-ovona ihan ok niin, että korkeat ovat tosiaan ainakin johonkin teini-ikään verrattuna harventuneet huomattavasti. Enivei, törmäsin tosiaan vasta äsken blogiisi, joten muutaman postauksen perusteella ja itsekin juuri D:n tähden silmät punaiseksi itkeneenä ja vertaistukea googlailleena vinkkailen. Kovasti tsemppiä!

Kommentointi on suljettu.