Edellisessä blogissa pääsin ”riemastumaan” (toim. huom. sarkastinen ilmaisu), insuliinivaihdoksestani. Seuraava teksti saattaa sisältää voimakkaita sanoja ja turhautumista.

Olen tässä nyt kolmisen viikkoa tätä hommaa seuraillut ja olen aivan lopen uupunut tähän ”mehukkaaseen” oloon. Mehukkaalla tarkoitan sitä, että verensokerini on jatkuvasti korkealla joka meinaa, että olen väsynyt, nukun huonosti, ramppaan vessassa, olen kiukkuinen ja minua vituttaa kaikki asiat tällä hetkellä.
Ihmisen kroppa ei kestä tämmöistä sokerissa lillumista. En ainakaan itse kestä. Aamuverensokerini heiluvat 20 mmol/L – 15.0 mmol/L välillä. Yöllä joudun juoksemaan vessassa muutamaan otteeseen sekä juomaan vettä, joka pilkkoo muutenkin vähäisiä yöuniani vielä enemmän. Joudun jatkuvasti korjailemaan pikainsuliinilla paskaa olotilaani ja tuntuu, että puolet työpäivistäkin menee hukkaan (yleensä aamupäivät) koska aamuni lähtevät niin perse edellä puuhun verensokerien suhteen kun olla ja voi.

Lääkärini kovin yritti minua lohduttaa sillä, että vaihdos näkyy vasta muutaman kuukauden kuluessa. Eli toimiiko insuliini minuun vai ei. Odottavan aika on pitkä! Tuntuu, että ruokahalutkin on kadonneet tässä sivussa ja tekisi mieli oksentaa. Aamupaloista on tullut vastenmielistä suorittamista, ehkä nämä on enemmän niitä päänsisäisiä mielikuvia kun tiedän että aterioitten jälkeen verensokerini lähtevät kiipeämään vuorta pitkin hyvin äkkiä. Tuntui, että edellisen insuliinin (pitkävaikutteisena Lantus ja ateriainsuliinina Apidra), ei tämmöisiä ongelmia ollutkaan. Nyt kun fyysinen olotila on täysin nolla, tuntuu että oma henkinen vireystasokin lähentelee jo pakkasta. Tekisi mieli vollottaa, luovuttaa, huutaa, potkia renkaita ja lyödä päätä seinään. Ihmissuhteet tuntuvat hankalilta, oman itsensä kanssa oleminen tuntuu hankalalta ja haluaisin kovasti ottaa vain lomaa tästä kaikesta. Mikään ei tunnu menevän hyvin, ei kavereiden kanssa eikä miestenkään kanssa.

Välillä mietin, että onnekseni asun yksin ja minulla ei ole niin montaa kaveria, jotka pitäisivät oma-aloitteisesti yhteyttä, että he näkisivät tämän kuvion läheltä. Välillä taas toivon, että minulla olisi yksityiselämän oma valmentaja joka tsemppaisi minua ja potkisi minua perseelle huudon kera, kun haluan luovuttaa. Olo on niin sietämätön. Olen alkanut todella kaipaamaan lähemmäs vuosi sitten menehtynyttä ystävääni (josta olen kertonut aikaisemmissa blogikirjoituksissani), koska eri sairaudesta huolimatta hän todella ymmärsi mitä on vastoinkäyminen omassa elämässä. Voi perhana ystäväin, minkä menit tekemään kun minut tänne yksinään jätit murehtimaan..

Näillä harmailla sadekelien siivittämillä ajatuksilla eteenpäin. Tsemppiä kaikille viikkoon!